Perhanan zzz

Viikon verran melko vähillä ja aikatauluttomilla unilla alkoi tuntumaan päässä vinhalta, mutta kaikki oli jotenkin edes selvää ja innostavaa. Nukahtamisvaara oli lähinnä hilpeä seuralainen, koska fyysisesti kunto säilyi lähes yhtä ankeana kuin aina muulloinkin. Edeltäneitä, väsyneimpiäkin hetkiä paljon tympeämpi olo seurasi, kun satuin saamaan useamman kuin kolmen tunnin nokoset suoritettua. Reilut viisi tuntia aamuyöstä nukuttuani olen nyt ensi kertaa aikoihin jotenkin huonolla tuulella ja itselleni toisinaan tyypillisen (vaarattoman) misantropian vallassa. Kaikki maaninen uteliaisuus on jossain pinnan alla, enkä näytä saavan aikaan riemastusta millään. On jo monta tuntia soinut musiikki, joka normaalisti saa veikeän nyinnän valtaan ja samalla muun muassa juonimaan milloin mitäkin ääni- ja kuvatekeleitä. Ei auta, inspiraatiosta ei aavistustakaan. Jalat ja pää kyllä sykkivät tahdissa varovaisesti, mutta mieli pysyy kohmeessa. Joku saattaisi epäillä logiikkaani, mutta laitan mieluummin "liian" yllätyksellisen unen kuin dubstepin syyksi ultrahitaiden reivieni toimimattomuuden. En pidä nukkumisesta, paitsi joskus se on siedettävä toimenpide kun en löydä tarpeeksi iloa valvomisesta depressiokausina. Nyt ei vaani alakulo, joten tuntuu hämmentävältä olla näin ankaran pysähtyneisyyden vaivaama. Illalla saattaa olla tiedossa bändikämppähengailua ja siinä sivussa jokin improvisaatiotuokio, joka kyllä valpastuttaa ja saa maniapiirteet esiin, mutta haluaisin HETI enkä silloin takaisin vielä yöllä yllä olleen tolan. Sen verran olen perillä toimivuudestani, että jahka havaitsen edes pieniä merkkejä ajatustoiminnasta, mikään ei enää pääse jäytämään perjantaitani? Saatan olla väärässä, mutta sekin olisi voitto, koska oppisin jotain uutta itsestäni.

Päässä sekavahko meno taas. Eri tavalla kuin jollain Malesiassa.

Uni ei taaskaan ole ollut rasitteena yökausiin, joten olen miettinyt kirjoitettavaa ja jopa koittanut saada aikaan mahdollisimman paljon tekstiä. Ikävää sinänsä, ajatustoiminnan ja puuhastelun seasta on ollut löydettävissä jokunen mutta. Niistä mainittavin lienee se, etten ole kovin paljoa malttanut olla kuuntelematta musiikkia, joten hairahtamattomin keskittyminen on ollut lähinnä äänivoittoisiin asioihin liittyvää ja kaikki siinä sivussa räpelletty teksti on nyt lahjakkaasti levällään ympäri työpöytää, organisoimista ja hiomista vailla. Jo yli viikon ajan, semimaanisuuteeni lääkkeeksi, on koneella ollut tauotta avoinna useita sekä kirjoitus- että biisitiedostoja. Moniajo on yllätyksekseni jopa tavallaan onnistunut, tosin ei juuri kirjaimellisesti merkittäviä tuloksia löydettävissä. Tämä on ollut blogiosoitteeni "yleisölle" paljastamisen jälkeen ensimmäinen yö, jona oikeasti olen tuntitolkulla saanut pidettyä itseni tiukasti kriittisen ajattelun vallassa. Toista tusinaa keskeneräistä juttua pikaisesti läpi mulkaistuani päätin, että koitan ilmaista tuoretta oloani tuoreella tekstillä. Ei kuitenkaan, tietenkään, juuri uutuudenviehättäviä ideoita päässä silloin kun niitä kaipaa, joten nettiä monta välilehdellistä auki ja löytöjä tekemään. Naurua ja satunnaista idiotismien aiheuttamaa mutinaa, omituisten hulluuksien huvittunutta tutkiskelua. Todellisuudesta perillä olevien sivustoja ja niillä puituja uutisotsikoita kahlatessa osui kohdalle hupaisa pikku-uutinen, joka jollain mystisellä tavalla kiinnitti tähän oloon eniten huomiota uuden tekstin toivossa. Piiriäkään ei ole päässyt näkemään kotvaan, joten poltergeisteja onkin jo ollut ikävä.

Joulun henki voi näemmä olla, missä päin maailmaa tahansa, melko kelju. En tiedä onko täällä päin mikään julkaisu noteerannut tapausta, mutta ainakin ulkomaisilla nettisivuilla on raportointia Malesiassa tapahtuneesta murtovarkaudesta, joka ei miltään osin sujunut odotetusti. Kohteena olleen paikan omistajat nimittäin löysivät hetken invaasiota suunnitelleen, takaovesta sisään livahtaneen kelmin vasta suunnilleen kolme vuorokautta myöhemmin, eikä hänelle soitettu poliisikyytiä vaan ambulanssi. Kriminaalinero oli löydettäessä maannut lattialla, melko omalaatuisen vartijan toimesta kauhuissaan ja nälkiintyneenä, joten pariskunnan päätöksestä hänet raahattiin sairaalaan, lihomaan ja löhöämään vartioituna tilansa vakaammaksi. 36-vuotias mies oli kitunut talossa 72 tuntia syömättä ja juomatta. Ottaen tilanteen huomioon tuo kuulostaa jo muutenkin huvittavalta, mutta ravintohukka-aspektista tekee vielä hauskemman se, että kyseinen talo on elintarvikeliike. Ei ihan tavallinen kauppa vaan sellainen, jossa saattaa (etenkin nyt uutisen jäljiltä) asiakkailla olla kananlihaa muuallakin kuin ostoskorissa.

Virkavallalla on mahtanut olla mielenkiintoista koittaa selvittää tarkasti asiain todellista kulkua, koska kuulusteltavan mielikuvitus on häiriöineen melko omalaatuinen (ainakin toivottavasti, koska Kuala Lumpur on muuten epäilemättä yksi hämärimmistä paikoista pallollamme). Mies oli kertomuksensa mukaan sisälle tunkeuduttuaan ensitöikseen sokaistunut ja tunsi olevansa luolassa. Hän oli selittänyt muun muassa, että "joka kerta kerta kun halusin livahtaa, jokin yliluonnollinen hahmo paiskasi minut lattiaan" eikä hänelle omien sanojensa mukaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kököttää paikallaan, sillä avunhuudot olivat turhia. Pahat mielessä voi saada pahan mielen, mutta kyseessä oli kuulemma hänen ensimmäinen kertansa, jolloin murtautuminen oli saanut aikaan moisia traumoja. Ikävä kyllä mikään aiheesta uutisoinut taho ei paljastanut, onko kyseisessä sijainnissa muulloin ollut haamujengille tarvetta. Tai että onko julman näännytystapauksen uhri nyt puolitoista viikkoa myöhemmin täysissä järjissään.

Vaikka juttu on todella hauskaa luettavaa ja fiilisteltävää itselle, taas vaivaa kun en löytänyt mitään vaivihkaista sarkasmia vahvempaa kyseenalaistusta, minkään lehden siitä kertoessa. Jos joku perusjuntti* lukee kyseisestä tapauksesta samalla tavalla kuin muitakin uutisia, ei hän välttämättä oivalla erotella sen absurdeja elementtejä tosiasioista, koska uutisointi on yhtä puisevan virallista ja faktoihin nojaavan oloista kuin muistakin maailman tapahtumista kirjoittaessa. Rationaalisuus on luontaisena taipumuksena, etenkin joihinkin asioihin viitaten, ikävän paljon harvinaisempaa kuin harhaisuus. Olisin mielelläni jonkin julkaisun (tietyn aihepiirin) todellisuusvastaava tai muu moinen, joka tutkisi faktat ja osaisi niiden pohjalta raportoida asiat niin kuin ne todisteiden** valossa ovat. Jotkut ehkä ajattelevat, että heidän suosikkisanomalehtensä tekee jo niin, mutta asia ei kuitenkaan ole lähellekään noin monenkaan päivittäisjulkaisun kohdalla. Ei tule mieleen yhtään tai ole aavistuksia mistä kaivaisi. Tuonkin pääpiirteissään puimani malesialaistapauksen tietävistä, sekä lukijoista että siitä raportoineista toimittajista joillekin räyhähenget ovat ehkä enemmän kuin tarua ja he vain toivovat, etteivät itse osu kohdalle. En voi tietää, mutta tilastollisesti se on melko todennäköistä.

Kello on nyt hiukan yli kymmenen, taidan koittaa heittäytyä silmälleni.

*He, joiden mielestä esimerkiksi juuri aiheenani olleessa uutisessa voi (yliluonnollisuuksiiin viitaten) olla jotain perää.

**Oikeiden todisteiden. Niitä eivät ole huonosti toteutettujen testien epämääräiset tulokset lääketieteellisissä tutkimuksissa. Tai väitetyissä ufo- ja kummituskuvissa linssiheijastukset tai epämääräiset sumut.

Kuollut, mutta kunnioitettu

Eilen tuli kuluneeksi neljä vuotta päivästä, jolloin sain elämäni toistaiseksi surullisimman puhelun. Minulle kerrottiin, että yksi rakkaimmista ystävistäni oli jäänyt junan alle. Keskustelun vaativuus oli omaa luokkaansa aiheen lisäksi siksikin, että uutisen kertoi iäti ihailemani ja arvostamani, mahtava ex-tyttöystäväni, jonka herkkyys ja luonne vaativat omanlaisensa ymmärryksen jo noinkin selvistä asioista puidessa. Koita siinä olla pieninkään lohtu edes itselle, saati toiselle. Hetken hiljaa ihmettelyn jälkeen oli sitten vuorossa, siihen äimistelyn sekaan, minulle langetettu kiittämätön sarka ilmoittaa monille muille tapahtuneesta, koska tunsin suurimman osan uhrin läheisistä täältä päin. Olipahan kerrankin jotain muuta kuin kasuaali ja helppo ilta. Nyt tragediasta on jollain lailla mitattuna jo aikaa, mutta kyseessä ei ole muisto, joka jonkin merkillisen alkemian avulla muuttuisi kullaksi. Paljon on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta välissä, joten luonnollisesti osa muistoista on vajonnut pinnan alle, mutta Katja on sydämessäni voimissaan edelleen, maatuneesta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta. Ei ole aikomustakaan koittaa unohtaa häntä, kuten ei muitakaan edesmenneitä ystäviä.

Päätin joskus aamukahveilun lomassa päivämäärän oivallettuani, tavoistani poiketen kuluttaa jonkin aikaa haikeana, muistellen ja surkeillen, mutta äityikin erinäisten sattumien ja muun avulla keskiviikostani vaivihkaa pitkään aikaan mukavin päivä, jonka olen itsekseni viettänyt. Lähes kaikki plussat tietenkin, kuten olettaa saattaa, muun kuin Katjan ansiota, joten ei niistä sen enempää.* Vaikka melko vähän hyvästä tuulestani johtui hänestä, en päästänyt häntä katoamaan ajatuksistani. Vähän hutiin meni kyllä siinäkin mielessä melankolia-aikeet, että aina pysähtyessäni hetkeksi kelailemaan jotain häneen liittyvää, tuli pelkkiä naurattavan hauskoja muistoja mieleen. Ei mitään ”soveliaan” henkevää ehkä, mutta en kovin helposti usko hänen siitä mullan seassa löhötessään suuttuvan. Ensinnäkään siksi, että on melko epätodennäköistä, että kuoleman jälkeen tietoisuus/sielu jatkaisi oloaan jossain (jos olen väärillä jäljillä, hengillä taitaa olla melkoinen ruuhka – nykytiedon mukaan noin 70 miljardia ihmistä on viettänyt aikaansa pallollamme aikojen saatossa) ja toisaalta sen takia, mitä hän on aikoinaan sanonut. Joskus, jotain henkeviä puidessa hän mainitsi toivovansa, että kun hän kuolee niin kaikilla on bileet ja häntä muistellaan vain positiivisissa tunnelmissa. Kunnioitan siis hänen toivettaan ja kakat nakkaan, jos joku ei ymmärrä asennettani olla esimerkiksi menemättä haudan reunalle haikailemaan. Tavallaan se on kaunis ele, mutta ei kai se minusta tee paskiaista jos en löydä kovaa hinkua itsestäni moiseen toimintaan?

*Menkää muualle lukemaan hyväntuulisia hömppätarinoita.

Mörkö se lähti piiriin..

Asukkaat ovat poistuneet ja Grönvikin Kartanoon saapuu Marja Pennanen. Hän on toiminut meediona yli kymmenen vuoden ajan. Marja pitää henkilökohtaisia istuntoja ja yleisiä luentoja. Hän on auttanut yksityishenkilöitä ja viranomaisia kadonneiden henkilöiden etsinnässä.

Siinä suora lainaus ensimmäisestä osasta, johon nyt tarkalleen porauduin ennen tämän kirjoittamista, vaikka tuskin kovin kauas hairahtelen sarjasta yleisellä tasolla. Kysehän on Big Brotherin kanssa aivottomimman tv-ohjelman tittelistä kilpailemaan saapuneesta, kotimaisista aaveilmiöistä kertovasta Piiristä. Mitä helvettiä? No sitä helvettiä, että vaikka noitiin ja keijuihin uskoville ehkä nauretaankin nykymaailmassa yleensä epäröimättä, kummituksiin ja meedioihin saa kohdistaa totista kiinnostusta (ja rahojaan) melko rauhassa nolaamatta itseään. Miksi? Voi kun tietäisi. Yhtä todellisuudesta nauttivaa lannistamaan on aina useita huuhaataipuvaisia, joille ei merkitse juuri mitään se, kuinka paljon järki tai todisteet puhuisivat aiheen todenperäisyyttä vastaan. Minulla ei ole teeveetä, eikä minua liikuttavasta ohjelmatarjonnasta perillä pitäviä ihmisiäkään juuri, joten kuulin ohjelmasta vasta kun se oli jo meneillään. Onnekseni Subilla ei olla turhan niuhoja, netissäkin pääsi vielä viikkojenkin jälkeen kokemaan kyseisen omituisuuden. Kaikkia en ehtinyt häkellellä, mutta tuskinpa menetin mitään nerokasta.

Ensimmäisessä jaksossa ollaan ajauduttu Mustasaareen, Grönvikin Kartanoon, josta kaikki muut voivat nuuskia informaatiota vaikkapa Googlen kautta, mutta tämän ohjelman ammattilaiskummajainen ei kuulemma ole ollut paikasta tietoinen ennen paikalle laahautumistaan. Pennanen ei myöskään tapaa paikan asukkaita, ennen kuin on juontajana toimivan ex-salkkarisuuruuden kanssa hengaillut paikalla aistimassa, mistä hänen mielestään on kyse.Ilmeisesti meidän kuuluisi vaikuttua jotenkin? Jotta tämä myhkäinen nainen (joka saattaa jopa aidosti olettaa olevansa jonkinmoisen henkimaailman kanssa yhteydessä, ei voi tietää) ei päästelisi suustaan täysin mitä sattuu, hän maustaa mystisyyttään jättämällä sanomisiaan kesken jännittävissä kohdissa. Kuulemme muun muassa kuinka "tulee sellanen tunne, että nää peilit ja lasit jotenkin." ....eli mitä? Onko meiltä katsojilta nyt jotain leikelty salaan? Hetken päästä kookasta rakennusta koskeva kerronta jatkuu "tää ei nyt kuulu tähän, että mun kasvatusisä on lasimestari, mutta mul tulee sellanen olo, että että, tota noin niin, peilit ja lasit jotenkin.. No niin." Tuon häikäilemättömän paljastuksen on ehkä tarkoitus saada karvat ojoon katsojalta, jolle on jo rakennuksen historiaa valottaessa kerrottu paikan tapahtumista ja lasin olleen olennainen osa menneitä aikoja?

Odotin yllätykseksi jotakuta edes varovaisesti epäilevää, järjellä ajattelevaa ihmistä kertomaan näkökulmiaan, mutta eipä tietenkään. Kuten oli oikeastaan odotettavissakin, ei löydy järjen häivä vesittämästä pseudojännittävää tunnelmaa. Ei skeptikkoja tai edes pieniä rohkeita kyseenalaistuksia, ainakaan ensimmäisissä jaksoissa. Tokkopa tulee olemaan järin selkeää (tai edes muunlaista) rationaalisuutta seassa jatkossakaan, koska ainakin ensimmäisten viiden jakson perusteella on havaittavissa, että harhaisuus on olennainen osa tiivistä tunnelmaa. Yhdessä episodissa kameramies yltyy kommentoimaan sen verran, ettei omien sanojensa mukaan usko ”mihinkään”, mutta vaikuttaa yleensä myötäilevältä eikä ainakaan päästele vastasanoja kun Saija-Reetta selostaa tuntemuksiaan, viettäessään hänen kanssaan (ilmeisesti kahdestaan) pimeässä aikaa tapahtumapaikoilla. On kyllä sen verran kehuttava, että on aina hienoa päästä seuraamaan moista määrää huvittavan vilpittömältä vaikuttavia ihmisiä. Osa mukana olijoista on taatusti saanut hyviä naurujakin Piirissä pyöriessään, mutta vakavia hetkiä löytyy ruudultakin. Ja niitä on aina liikaa, jos sellaisia yksikin tällaista toteuttaessa.

Suosittelen sarjaa harvoille, mutta mieluummin joillekin myötähäpeästä riemua irti saaville skeptikoille kuin vähänkin ”selittämättömiin” ilmiöihin taipuvaisille herkkäuskoisille. Minulle kyse on laatukomediasta, mutta en oleta kaikkien löytävän syitä käkättää tällaisille asioille. Tiedän ihmisiä, joilla ei riitä hermot katsella sitä. Paranormaalit aiheet ovat usein todella hauskaa ajanvietettä sivusta seuraavalle, mutta on kieltämättä jollain lailla traagista, että vielä nykyään riittää puupäitä uskomaan mihin sattuu, kaikkien vähänkin välkympien saduiksi tietämään.

Selkeät ajatukset kadoksissa

Useimmat ajattelevat, että on jokaisen oma asia mihin uskoo ja monen mielestä (ainakin minun) pitäisi olla vaiti omista näkemyksistä. Niin sen kai tavallaan kuuluu ollakin yleensä, mutta miten vaikkapa silloin kun alkaa vaikuttaa tarpeelliselta ohjata joku ammattilaisten huomaan? Tarkoitan oikeiden hoitajien, en mystikkojen käsiin. Jotkut eivät ymmärrä ja/tai ole tarpeeksi kiinnostuneita, ajattelemaan kriittisesti tai toimimaan rationaalisesti. Kaikenlaisen päivittäisen informaation, sekä omien kokemusten että ympäristön, seasta saattaisi tuntua tympeältä poimia pikkutarkasti kaikki faktat, sillä asioista valtaosan todenperäisyydellä ei ole kummoista elämään vaikuttavaa merkitystä. Terve skeptisyys äityisi todennäköisesti surulliseksi typeryydeksi ja kyynisyydeksi, jos erikseen puntaroisi jokaisen seikan perän.

Monilla on taipumuksia uskoa yliluonnollisuuksiin, eikä se välttämättä heti tarkoita huolestuttavaa mielenvikaisuutta. Se tarkoittaa yleensä sitä, että ovat henkilön luonteen ominaisuudet mitä tahansa, rationaalisuus ei kuulu vahvimpien joukkoon. Jos esimerkiksi joku on tarpeeksi hairahtanut luulemaan, että keijuissa, astrologiassa tai feng shuissa on perää, hän on kieltämättä typerä, mutta lähinnä vain koomisella tavalla. Itsestäkin on yleensä hauskaa kuunnella "vaarattomiin" harhoihin liittyviä juttuja (terveisiä vaan eräälle rakkaalle ystävälleni, joka on edelleen varma, että on oikeasti nähnyt tonttuja), enkä välttämättä olisi järin tervetullut moneenkaan seurueeseen, mikäli kaikki mahdolliset pikkuseikat ajaisivat kommentoimaan kriittiset ajatukseni ääneen. Toisinaan on hankalaa koittaa olla puuttumatta toisten järjettömyyksiin, etenkin jos kyseessä on etäisestikään itseen liittyvä tapaus. Joskus saa tietää (yleensä muilta kuin irrationaalisuuden uhreilta itseltään) jostain, muutakin kuin hauskoja aspekteja sisältävästä tapauksesta ja nyt on ollut pitkästä aikaa tovin valloillaan melko lähelle osuva turhautunut kiukkuisuus. Tämä seurasi jonkinlaista huolestumista kuultuani, että eräs melko asiallisena pitämäni nuori nainen oli saanut päähänsä vierailla ennustajalla. On myöhäistä koittaa puida tolkkua tai ehkäistä istunto, mutta en ilmeisesti osaa antaa asian vain olla ja pysytellä kuumottamatta uhria kun hänellekin näinä hetkinä blogini osoitteen paljastan?

Purnaan kyseisestä visiitistä, sen minulle kuulumattomuudesta huolimatta. Minkä takia? Ihan vain siksi, että kyseinen tapaus on minulle paljastunut ja olisi kohdallani jotenkin välinpitämättömyyttä, antaa toisen olla miettimättä hieman eri näkökulmasta kokemustaan. Aavistan, ettei hän ole sydämellisesti innoissaan lukemastaan.. omaamatta todistettavasti enempää tai vähempää näkijäkykyjä kuin hänkään, joka teki - ja tulee tekemään - rahaa myöhempien tapahtumien ja muiden asioiden ounastelulla. Itse en tienaa enteilyineni lanttiakaan, vaikka onnistumisprosenttini on toisinaan useita kertoja isompi kuin maksusta palveluksessa olevilla ilkimyksillä. Julma maailma?

Surullisen harva vaivaa päätään tai usein edes tiedostaa jonkin olevan vialla uskomista vaativissa asioissa, edes silloin kun omista tutuista joku olisi aikeissa maksaa jostain tieteellistä tutkimusta kestämättömästä potaskasta. Jos kukaan ei puutu meediotapauksiin, puuttuuko sitten isompiinkaan uskomuksiin liittyviin hairahduksiin? Kokemusteni perusteella ei kovin helposti. Kärjistän asioita tai en, saa kirjoituksistani mitään selkoa tai ei, ihmisistä välittäminen tämänkin aamupöhnässä näppäillyn tekstin motiivi oli.

Vahinkotauko

Tarkoitus on ollut pysyä vireessä, jahka saa käyntiin tämän touhun, mutta jotenkin onnistuin silti tässä välissä yli kuukauden kirjoittamaan vain rankoja työpöydälle. Monista eri aiheista, kaiken muun puuhastelun lomassa. Nyt tilanne muuttuu, mikäli ihmiset vaikuttavat edes etäisesti kiinnostuneilta. Päästän hetken päästä jopa yleiseen tietoon osoitteen ja toivon kommentteja niin kannattajilta kuin kitisijöiltäkin.

Tekstejä viimeistelemään sai niinkin hämärä asia kuin Facebook. Sinne yöllä lisäämääni "Mitä teet tällä hetkellä" statukseen on jo sen verran kommentoitu, että vaikuttaisi ainakin joidenkin havaitsevan mistä mutisen.

Kuten fiktiivinen sankarini Greg House on hienosti todennut, "You can think I'm wrong, but that's no reason to quit thinking. "

Aamuinen ajelehtiminen ääniaallokossa

Jos jonkin orkesterin asenne tai sanoma on selkeästi rasistinen, sitä ei todennäköisesti huvita kuunnella. Tai jos jonkin hohkaamansa bändin tyyppi tai muun alan taiteilija olisi yhtäkkisesti valokeilassa väärällä tavalla kyseenalaisista syistä, kuten vaikkapa lapsia sisältävistä seksiaktiviteeteista, ei varmaan osaisi enää ajatella kyseiseen henkilöön liittyvää tuotantoa lähellekään yhtä nautinnollisena kuin ennen uutisia. Sitä, mitä artistin päässä todella liikkuu, ei tietenkään yleensä voi kovin vahvasti aistia, ellei sitä ilmaista tahallaan. Useimmista teoksista on kyllä aiheeseen perehtyneen helppo jotain havaita. Kuten se, että tekijä joko on tai ei ole kovin kummoinen lahjakkuus tai mielikuvituksellisin otus jonka tiedät. Yleensä on oman työnsä takana, että voi päätellä onko samaistumisen syy silkka taide vai myös ajatusmaailma. Kyseessähän ei monille ole merkityksellisen henkevistä asioista, mutta itselle on näköjään taas tullut aika vaivata päätään moisilla yli terveellisyyden.

Olen parantumattomana musaholistina sekä tutkinut tolkuttomia määriä julkaisuja että analysoinut mielessäni kaikenlaista asenteisiin ja motiiveihin liittyvää vuosien varrella, ja monesti jonkin mielenvikaisuuteen tai luonteeseen liittyvän uuden tiedon myötä olen joko alkanut vierastaa tai arvostaa jotain tekijää enemmän kuin ehkä pitäisikään. Esimerkiksi Bad Religion, joka on suurimmaksi osaksi melko tylsää ja tasapaksua ryönää, kuulostaa aina vain enemmän maittavammalta kuin valtaosa nimekkäistä jenkkiakteista - nyt kun tiedän, että vokalisti Greg Graffin on paitsi ateisti myös ansioitunut tiedehörhö, joka jopa tahtoo vaikuttaa panoksellaan jotenkin rationaalisesti maailman kummalliseen tolaan.

Tällä kertaa aloin miettimään vastaavia asioita, taas kerran, kun löysin itselleni uutta, kiehtovaa äänimaalailua oudohkosta suunnasta. Yhden miehen projekti Murcof on Meksikosta ja tajusin heti, että en oikeastaan muuta musiikkia sieltä tiedäkään. Enpä minä tiedä kyllä vastaavaa musaa muualtakaan oikeastaan, vaikka tiedostan tällaisen olleen osa omaa makua jo vuosia melko selvästi. On vaikea päätellä, mistä suunnasta tämän yhden nimen perusteella alkaisi kaivelemaan nipputolkulla vastaavia huikeuksia, koska tekijän ajatusmaailma tai kansallisuus on todella hankalasti arvioitavissa tällaisessa materiaalissa. Sen verran havaitsen, että herra Coronan on suunnilleen pakko olla jollain tapaa hieno ihminen, mutta asiaa hetken jumissa analysoituani myönsin itselleni, etten oikeastaan keksi muuta syytä kuin kiehtovanlainen luovuus. Mitä luovuus kertoo ihmisestä? Hyvin vähän toisaalta, mutta kaiketi tarpeeksi tällaisissa asioissa. Kyseessä on kuitenkin "vain" taide, jota on monissa muodoissaan aikojen alusta asti saanut aikaan hyvin laaja kirjo kusipäitäkin.

En osaa edes aavistaa onko tekstissä tällä(kään) kertaa mitään tolkkua, mutta en luultavasti olisi parempaankaan nyt pystynyt..? Kuulokkeista kajastaa suureen päähäni harvinaisen nautittava tunnelma. Kiva että kello on kohta kahdeksan, Sami taitaa näköjään taas saada nukuttua vasta kun muut alkavat olla aamutohinoissaan.

Ei puhuta uskosta, jooko..?

On jotenkin kummallista ja väärin, että uskoihin liittyvistä asioista ei saa keskustella samalla tavalla kuin muista. Normaalisti toisten mielipiteet ja järki on suotavaa kyseenalaistaa, mikäli jokin on (ainakin omasta mielestä) jotenkin vinossa. Esimerkiksi poliittiset näkökulmat ja suosikkielokuvat ovat soveliaita suohon naurettaviksi, riippuu vain ihmisten kohteliaisuudesta käykö niin. Harvoin silti kukaan vaivautuu kummemmin pahastumaan jos toinen ei ihan sisäistä ensimmäisen ajatuksia.

Yleensä juttutuokioissa kaikki ymmärtävät, että eriävillä ajatuksilla hyökätään ideoita, ei ihmisiä vastaan. Toisin on jumalista ja muista luonnonlakien vastaisuuksista keskustellessa. Ateistille tai muilla tavoin kriittisesti ajattelevalle on välillä lähes mahdotonta jutella julki mietteitään, mikäli seurassa sattuu jollain olemaan vähääkään taipumusta yliluonnollisuuksiin. Usein joku kokee itsensä satutetuksi ja seuraa paha mieli. Turha sellainen. Tulee mieleen jopa muutama häijyhköksi äitynyt, ystävyyttä tahattomasti koetellut esimerkki, mutta ei niistä sen enempää. Säästääkseni muut henkilökohtaisilta tuntuvilta anekdooteilta, taidan mainita vain yhden melko yleisen keinoistani aiheuttaa pahennusta (joskus jopa vasten tahtoani.)

Kuten moni fiksumpikin on havainnut, ja itsestäni on hauskaa tokaista ääneen mietteenä, jumalanpilkka on uhriton rikos. Sanon noin monesti, huumorisävytteisesti mutta tarkoittaen. Vaikka en sitä mitenkään lauo joka väliin muistuttamaan vittumaisuudestani, on oikeastaan melko yhdentekevää loukkaantuuko joku. Kyseessä on toteamus joka ei ainakaan ole hyökkäys tiettyä ihmistä kohtaan, joten mitä sitten vaikka loukkaantuisi? Mitä sitten vaikka se olisin minä joka loukkaantuisi? Ei sen pitäisi olla syy estää muita ihmisiä ilmaisemasta itseään.

Eipä mulla muuta tänä yönä, toivottavasti teksti ei ole toivottoman sekavaa ja aivotonta..

Jollain tapaa aihe tuli mieleen eilen katsomastani Richard Dawkinsin luentotallenteesta, mutta alla lojuva lyhyt pätkä taitaa sopia sekaan. Toimivassa debatissa taistellaan ajatuksin, ei nyrkein. Tuskin kumpikaan osallistujista (Sam Harris + David Wolpe) haluaa pahaa toiselle, vaikka miten koittavat saada pointtinsa muiden jakeluun ja toisensa yleisön edessä lähes naurunalaiseksi. He eivät pääse yhteisymmärrykseen todennäköisesti ikinä, eräisiin asioihin viitaten, mutta en ihmettelisi vaikka olisivat lähteneet hyväntuulisina vaikkapa oluelle tuosta.

Unipolyrytmin vallassa. Taas.

En ole niitä kaksisuuntaisia mielialahäiriköitä, joista olisi jotain vakavaa harmia kenellekään missään tilassa, joten en ole edes vakavissani harkinnut mitään millään lailla viralliseksi luokiteltua hoitoa. Ystäviä ja tukijoita perheessä on liiaksikin terapiaksi asti, käytännössä tauotta jos tarvetta. Lääkkeet taas eivät ole minua varten sen takia, että haluan melko lailla paussittomasti tiedostaa todellisuuden, juuri sellaisena kuin se sattuu milloinkin olemaan, itsestä riippumatta. Tästä johtuen joudun välillä hämmennyksen valtaan, jos tuntuu tarpeelliselta lääkitä itseäni jotain muuta varten.

Tuo muu on yleensä monta yötä vaativa unettomuus. Enpä ole tähän piinaani, kahta puolikasta nukahtamispilleriä jos ei lasketa, oikein ikinä mitään kummoisia juonia keksinyt. Maaniset vaiheet eivät ole ainoita kausia joina rytmini on päin haitaria. Näitä sekä nukkumisen että valvomisen kannalta tympeitä aikoja voi äityä monesta muustakin syystä, etenkin nyt kun työllistän itseäni yleensä pelkästään puuhailemalla jotain omissa oloissani. Jollain käsittämättömällä tavalla mikä tahansa esimerkiksi musiikkivalinta tai luento, joiden voisi kuvitella saavan haukottelemaan, onkin yhtäkkiä hypnoottinen ja stimuloiva kokemus. Ihan sama vaikka laittaisi soimaan reggaeta tai kaivaisi netistä ruudun täydeltä puisevaa monologia kupan evoluutiosta, kaikkeen vain uppoutuu ja luulee usein jopa olevansa haltioissaan. Tiede vielä toki menettelee ajan kuljettamiseen aiheesta riippumatta, mutta regee ei ole ogee. Etenkään jos edes sillä ei saa tämä uuvatti itseään tipahduskuntoon nukun kyllä välissä, mutta ne hetket ajoittuvat yleisimmin päiviin.

Jos en ole jälleen kerran väärässä, tehokkain keino taitaisi olla nuijanukutus? Naapurit varmaan olisivat sydämellä mukana auttamassa, ei tarvitsisi heidän enää olla näreissään häiriköivästä yöeläimestä, joka tervehtii heitä ystävällisesti ja koittaa parhaansa mukaan olla nöyrä "normaaleja" kohtaan ja järjestyssääntöjenkin mukaan omissa oloissaan, vaikka ei tuutilulla toimikaan (sain isännöitsijältä juuri elämäni rauhallisimman kesän jälkeen kirjeen, jonka mukaan muun muassa paiskon ovia ja olen muutenkin toistuvasti aiheuttanut valitettavaa. Samaan aikaan absurdia ja surullista lukea moista sontaa. Jotkut eivät näköjään tässäkään talossa osaa elää keskustassa, koska näköjään traumatisoituvat hyväntahtoisesta yksikseenmurjottajasta pahemmin kuin yhden kaupunkimme lävistävän pääkadun varrella asumisesta.)

Yltiöääliöyteen syvälle vajonnut viharyhmä tästä vielä puuttuikin..

Westboro Baptist Church, tuo kotikulmillaan Kansasissa eniten metelöivä lisä ääri-idiotismien vähemmän jaloon liutaan, meinaa kaiketi koittaa ilmestyä Kauhajoelle hehkuttamaan viimeviikkoista tragediaa. Mitä helvettiä tuohon voi sanoa? Ei voi kuin ällistellä surkeana ja olla jonkinlaisen välimatkan päässä pahoillaan paikallisten puolesta, jos tuo jenkkikopla onnistuu suunnitelmassaan. Ajattelin viivyttää aiheesta kirjoittamista, kunnes löydän muualtakin kuin HS:n viimeviikkoisista uutisista löytyvää, semisti luotettavaa infoa. Edes joitain yksityiskohtia, joilla ajankohtaistaa heihin liittyvää kauhisteluani. Ei näy ymmyrkäisyyttä ja turhautumista aiheuttavilla nettisivuillakaan mitään vahvistusta, vaikka piina-aikataulu näyttääkin olevan eräs tarkimman huolenpidon alaisena olevista sektioista godhatesfags.comissa.

Nyt olisi osuva aika uusia viime vuonna valmistunut, tänä kesänä Teemalta tullut kauhutuokio, BBC:n laadukkaaseen dokumenttisarjaan kuuluva Theroux ja USA:n vihatuin perhe. Louis Theroux viettää siinä hetken jos toisenkin (liikaa) erään Phelpsin perheen ympärille kehkeytyneen topekalaisen, järjettömyyksiin asti pahansuovan "kirkon" parissa. Nuo normaaliakin vinksahtaneemmin jumalhämäryyksiin perehtyneet oikut saavat energiansa ja ylpeytensä koko muun maailman vihaamisesta ja pilkkaamisesta. Erityisesti homostelua halveksiva pikkupopulaatio on jo vuosikaudet leikkinyt olevansa jotenkin erityinen ryhmä, muutenkin kuin asenne- ja aivovammoillaan. Liioittelematta suunnilleen koko muun jenkkilandian - ja varmaan heistä perillä olevien muidenkin pallomme asukkaiden - vieroksuma WBC julistaa arrogantteja, irrationaalisia ajatuksiaan monella tavalla. Huimuuden voi paikalle sattuva kokea muun muassa hautajaisten ja muiden tilaisuuksien tuntumassa, osin lapsityövoiman taiteilemin kyltein varustettuna, lahjattomasti lauletuilla antiviisauksilla höystettynä. Kuolemaa toivotaan havaintojeni perusteella jotakuinkin kaikille. Heidän propagandaansa saattaa myös osua pahaa aavistelematta kotonaankin, sitä ja heihin liittyvää "asiaa" on ympäriinsä netissä.

Heidän mielestään se, että heitä inhotaan on todiste homman toimivuudesta. Joidenkin meidän muiden ajatuksissa tuo on melko outo mentaliteetti.

Miljoona hyvää uutista. Tai ainakin 830 000.

Kaiken päivittäisen ikävyyksistä lukemisen sekaan mahtuu ilahduttaviakin tuokioita. Alkoivat silmät harittaa hymykuoppien takana yllättävänkin poikkeavassa asennossa, erään Etelä-Suomen Sanomissa (ainakin netissä) lyhyehkösti hiljattain raportoidun uutisen ansiosta.

"Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomien suomalaisten määrä on tässä kuussa ylittänyt miljoonan rajan, laskee Tampereen vapaa-ajattelijat ry."

Hienoa. Ei olekaan kauaa viime kerrasta jolloin pähkäilin, että missähän suunnilla ovat lukemat kotimaassa. Juttu jatkuu lisätiedoilla, joiden mukaan tuosta miljoonasta noin 830 000 henkilöä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Se on itselle tuon uutisen merkittävin luku, koska muuten olisin ajatellut kyseiseen kuusinollaiseen voivan sisältyä jos jonkin sortin huuruilijoita vaikka valtaosan.

Olisi voinut päättyä muutenkin vaatimattoman mitan omaava juttu tuohon, mutta eipä tietenkään. Perässä mainitaan onnellisen lopun välttämiseksi lisänumeroina, että Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 60 000, helluntailiikkeeseen yli 50 000 ihmistä ja muihin vähemmistöuskontoihin yhteensä noin 70 000.

Elämäni ehkä merkittävin dokumentti

Äskeisestä postistani tuli heti mieleen alkuperäiseksi neitsytaiheekseni suunniteltu dokumentti.

Se on useimmille tuttu ilmiö, että vaikka ei välttämättä satu mihinkään, tai ehkäpä perinteisesti vähän kolottaa, netin tai jonkin lääkäriopuksen kanssa ja vähänkin todellisuudesta otetta löysätessä saa itsensä luulemaan kyseessä olevan mitä tahansa huimaa, skitsofreniasta keripukkiin. Minulla se on jotenkin vähän päin vastoin, en osaa oikein samaistaa itseäni mihinkään, edes aina silloin kun olisi syytä. Tuohon viittaa se, että ajattelin vuosia rajujenkin mielialavaihtelujeni johtuvan arkisista asioista, kuten rahatilanteesta tai muista ihmisistä. Se johti jonkin sortin misantrooppisuuteen ja kyynisyyteen. Ei ole haitannut jälkeen päin kamalasti, että nuo piirteet ovat alkaneet kadota muutama vuosi sitten, kriittisestä ajattelusta kiinostuttua ja etenkin nykyään sen ollessa yksi tiukimmin luonnossa kiinni olevista piirteistä. Kuulin kyllä melko nuorenakin jo jonkin sortin amatööridiagnooseja äidiltä ja muilta, jos en vain tyytynyt olemaan semivaisu, normaali poika. Kommentit olivat asiantuntevuudessaan yleensä tyyliin "sua vaa masentaa, niin käy kaikille" tai "sulla taitaa olla adhd" riippuen minkä verran jumitin tai säpisin. Ei se sitten tainnut ollakaan ihan niin?


Jokin myhkäinen sattuma toi eräänä iltana eteeni Stephen Fryn BBC:n tuottamana puuhaaman teoksen "The secret life of the manic depressive" jonka oletin kyseisen miehen kohdalla ensin parodiaksi tai muuksi, mutta joka tapauksessa fiktiiviseksi teokseksi. Kummallisen vahingon saattelemana edessäni olikin sitten yksi vähiten fiktiivisistä tekeleistä, joita kohdalleni olisi voinut osua. Alussa en osannut vielä samaistua, koska itsemurhaa en ole koskaan tosissani kyennyt pohtimaan, mutta ei montaa minuuttia kulunut kun ensimmäiset tipat valuivat silmäkulmista ja nenä alkoi vuotaa. Käsittämätön tunneryöppy ja itsensä löytämisen karnevaali seurasi tuon parin tunnin ajan. Pelkästään Stephenistä siinä ei ollut kyse, en esimerkiksi löytänyt homoutta tai neroutta itsestäni. Monenlaista kaksisuuntaisen mielialahäiriön uhria ja juhlijaa pukkaa ruutuun, eikä ole enää ollut ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen hituakaan epäselvyyttä omasta diagnoosista. Jos joku vaivautuu epäilemään minun voivan tietää moista itsestäni ilman lääkäreitä tai muuta virallista tahoa, saa toki kyseenalaistaa. Jos jollekin ei riitä omien tutkimusteni uskottavuus, mielelläni puin aiheesta lisääkin ja säilytän rehellisyyteni. Ei tuosta aiheesta ole onneksi kauheasti tarvetta kenelläkään kilpailla tietääkseni. Olen tietenkin ronkkinut tietoa muualtakin teoriani tueksi, mutta nyt tahdoin vain paljastaa oman lyhyen tietoisuuden historiani alun.

Yksi kammottavimmista koskaan kuulemistani ajatuksista tautiani kohtaan veti todella hiljaiseksi, siihen oli vaikea sanoa mitään fiksua kun tuntui ettei se kannata kuitenkaan. "Et sä ole maanis-depressiivinen. Et sä voi olla, kun et ole koskaan harkinnut itsaria". Jos tuo pitää paikkansa jonkun mielestä, en voi kuin olla pahoillani. Kuitenkin lähes joka minuutti dokumentin molemmissa osissa sisältää jotain, minkä tiedostan nykyään todella osuvaksi. Lähtisin mielelläni testauttamaan pääni, jos se ei tarkottaisi psykiatriretkiä tai lääkitystä. Kuten ohjelmassa todetaan, maanisuus on monille yksi isoimpia syitä luovuuteen, eikä kovin moni tätä kummallista aivovammaa sairastava luopuisi bipolaarisuudestaan, edes siinä tapauksessa että olisi mahdollista kadottaa tämä.

Harmi kyllä, televisiottomuuteni ja muun ajoittaisen mediaignoranssin takia, sain tietää pari viikkoa liian myöhään tuon tulleen Suomessakin Yleltä. Nimi oli Mielen vuoristoradalla. Suosittelen ohjelmaa kaikille, koska jokainen todennäköisesti tuntee tai ainakin tietää jonkun, jota saattaa olla helpompi ymmärtää tuon katsottuaan. Toivottavasti mahdolliset uusinnat osuvat tietoisuuteeni ajoissa, tahtoisin talteen tekstitettyinä molemmat osat huonoilla englannintaidoilla varustettuja vanhempiani ja muita lähipiirin kielivammaisia varten.

Tässä ensimmäiset minuutit alusta, molemmat osat löytyvät kokonaan netistä kyllä niille ketkä vaivautuvat huomaamaan mistä.

Paloja Fryta ja Laurieta

Yleensä YouTubesta löytyvät kollaasipätkät ovat silkkaa kamaluutta, mutta nyt joku oli keksinyt itseä liikuttavan aiheen, josta puivat muutenkin suuresti arvostamani brittinerot Stephen Fry ja Hugh Laurie, eri keskustelu- ja paneeliohjelmista leikatuissa palasissa. Hauskaa juttua melko tauotta, ja ennestään asian tolan tietämisestä huolimatta yllätyin kuinka kasuaalisti Laurie laukaisee "I'm an atheist". Ateistiksi itsensä mainitseminen on aina hauska kuulla kenen tahansa suusta, eikä ollenkaan haittaa kun kyseessä on muilla ansioilla vaikutuksen tehneet ihmiset. Niin kauan kuin on tarpeellista mainita olevansa ateisti, se pitäisi voida tehdä epäröimättä (tarpeellisuudella viittaan siihen, että kyseessähän on sana jota ei tavallaan kuuluisi olla olemassa, kuten muutama ajatteleva auktoriteetti on maininnut - eihän meillä ole muihinkaan satuihin liittyviä erikoissanoja eri näkökulman omaaville. Joko uskot tonttuihin ja telepatiaan tai sitten et, ei onnistu yhdellä sanalla ilmoittaa näkökulmaansa moisiin asioihin.)

Kaksi suuntaa mielialahäiriöihin

Nyt on taas sellainen vaihe, jolloin joku tautinsa itsellensä kieltävä tai vastaava ihminen varmaan luulisi kaiken olevan parhain päin, tai jopa olettaisi olevansa terve. Oloni ei siis liian maaninen, mutta ei myöskään huou vaara depressioon vajoamisesta.. ainakaan ihan heti. Päätin aloittaa blogeiluni tällaisena hetkenä, jotta olisin olevinaan mahdollisimman objektiivinen kertoessani jotain itsestäni. En ole järin suurella itsetunnolla varustettu yleensä, paitsi joskus maniassa tai jotain aikaan saatuani saatan hetken kuvitella olevani jostain kotoisin. Tällaista neutraalihkoa saumaa odotellessa meni blogin rangan luomisen jälkeen roimat kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin viimein perille tavoitteessani. Tyly kesämasennus vain venyi ja sitten venyi, tuntemattomasta syystä. Tekstiä on tavallaan jo kilometrejä, kaiken maailman mutinoita ja muuta. Kaikki vain tuppaavat olemaan kesken ja tallessa missä sattuu.

Päätin kirjoittaa kypäräni sisäisestä liikehdinnästä jotain lähinnä sen takia, että jos joku sattuu eksymään tuijottelemaan napojani ja muita hämäryyksiä kanssani, ei tule mitenkään järkyttävänä yllätyksenä jokin mainitsematon mieliala, jonka vallassa olen havainnointejani kirjoittanut. Depressio äidyttää välillä tylyyttään lähes kyyniseksi joitain asioita kohtaan, mutta arvostan elämää todella suuresti, enkä synkimpinäkään aikoina haudo mitään lopullista. Aiheisiini, kuten huuhaahan (ja ihmisten taipumuksista uskoa mihin sattuu johtuviin typeryyksiin) kohdistetun vittumaisuuteni määrä saattaa kasvaa kroonisen mielipahan mukana, tai sitten rääpivä tyylini kokee jonkin mutaation, en tiedä. Toisinaan taas yleinen maanisuus tai jokin juuri kokemani uskomattomuus, kuten mahtava musiikillinen elämys, voivat saada minut olemaan yllättäviin määriin asti hyväntahtoinen ja tyytymään vain raportoimaan uutisista tai muusta, ihmeemmin toivomatta ääneen ikävyyksiä idiooteille.

Se on tullut selväksi, että olen masentuneena järkyttävän itsekeskeinen ja ajoittain huvittava ääliö. Puhun muutenkin kai paljon itsestäni. Jos ei joku tuttu vielä sitä ole tajunnut, mainitsen nyt sen johtuvan vain siitä, että hengaan itsekseni liikaakin ja kun en ole juoruava luonne, en tajua kenestä muusta pitäisi puida?

En ole käyttänyt lääkkeitä tai terapiaa tilaani, koska olen kiintynyt todellisuuteen ja kiinnostaa liikaa tietää, voinko esimerkiksi jotenkin joskus hallita oloani. En osaa hävetä, enkä tiedä ensimmäistäkään syytä miksi pitäisikään. Ei taida kuitenkaan olla oma vikani, että aivoissa on sairaus? Pitäkää rauhassa kummallisena tai vaikka tyhjäpäisenä vammaisena, tiedän jo olevani.

Useimmat tekstini liittyvät luultavasti muuhun kuin itseeni ja mielialoihini, koska seuraan melko tiiviisti mitä harhaisten keskuudessa tapahtuu ja kirjoittelen niistä kun ei moni muu vaivaudu tässä maassa. Ilmeisesti meille kriittisesti ajatteleville skeptikoille taitaa olla melko luontaista jopa, tutkailla melko tauotta todellisuutta ja maailman kummallisuutta? Harva vaivautuu silti ääneen mesoamaan tyytymättömyyttään tai vastaavia olotiloja, joita tapahtumat ja uutiset välillä saavat aikaan. Monet ajattelevat, että on jokaisen oma asia mihin kukakin uskoo. Tai että on harmitonta uskoa vaikka astrologiaan, homeopatiaan tai vastaavaan naurettavaan, tieteellistä tutkimusta kestämättömään huuruiluun. Kuka tahansa asiaa hetken ajattelemaan pysähtyvä huomaa, että ei se ole harmitonta. Ikävän yleistä on antaa toisten rauhassa uskoa mihin sattuu silsaan, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo loukata muita ja jotkut ilmeisesti luulevat välittämisen olevan jotenkin satuttava asia. Itse olen kärkkäästi kyseenalaistamassa aina kun tilaisuus, koska ainoa asia, johon omat aktivistipiirteet kohdistuvat, on järki. Se puuttuu feng shuista ja taikavarvuista. En ole ammattilainen missään, tai koita päteä jos en jotain tiedä. Perustan näennäistiede- ja muihin irrationaalisuuksiin liittyvät ajatukseni ja väitteeni aina mielipiteistä riippumattomiin todisteisiin. Anekdootit eivät ole sellaisia juuri koskaan. Parhaat saatavilla olevat lähteet mainitsen aina kun se on relevanttia.

Toivon paikalle eksyneiltä ihmisiltä kommentteja pölinöihini, etenkin jos joillain aiheisiin liittyvää ymmärrystä tai tunnetta mukana. Oli se sitten silkkaa raivoa tai rakkautta, usein vain perustelluilla kommenteilla on merkitystä jos alat verbaaliseen vastahyökkäykseen. Kukaan ei kostu siitä, että joku vaan haistattaa paskat tai inttää lapsellisesti vastaan jos kirjoitukseni eivät satu miellyttämään. Edes satunnaiset ajatustenvaihtohetket ovat oiva tapa pitää minut liikkeellä, aiheuttamassa pahennusta niiden keskuudessa, joita silmiin katsoessa voi helposti kuvitella näkevänsä takaraivon.

Onpa sekavaa luettavaa tavallaan, toivottavasti taso kohoaa huomattavasti jahka osaan taas keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Erilaista vessahuumoria

Oli harvinaisen jännittävä toilettituokio tuossa pari päivää sitten. Luukusta putoilee milloin mitäkin kummallista mainosten seassa, eikä tällä kertaa jättänyt ainakaan kylmäksi lehti joka lojui pinon alimmaisena. En omista televisiota, mutta karuksi onnekseni pääsin edes jotenkin osalliseksi huimuudesta, joka kertoo nimekseen baby blue-henkisellä sävyllä varustetusti "TV7 uutiset". Ennalta itselle tuntematon julkaisu paljasti luonteensa vasta pöntölle asetuttuani, kun sivun alapuoli ja pienemmät tekstit aiheuttivat ärsykkeitä näköaistilleni. Kyseessä on kristillisen tv-kanavan tiedotuslehti. Onneksi istuin. Onneksi ilman housuja.

Etusivun uutisena kerrotaan, että kanava palasi Soneran kaapeliverkkoon. Harkitsin otsikkoa pidemmälle menemättä liittymän vaihtoa hetken, jonka jälkeen päätin olla kiinnostumatta kyseisen paluun yksityiskohdista ja koittaa unohtaa asian. Isoin kannessa paistava elementti on myös vauvahkoon henkeen väritetty, mutta kovin herttaiseksi en tuota ripulinsävyisyyttä osaa luonnehtia. Tutisevin sormin kampesin sisuksen kimppuun, miettien mitä tulisi jäämään mieleen lehdestä.

Kaksi erittäin hämmentävää asiaa kairautui aivoihini lyhyen journalistisen tutkimusmatkani varrelta. Ensin kauhistuin huomatessani, että Benny Hinn, käsittämättömän julma ja kaikkien älyllisten ihmisten keskuudessa muiden hyvinvoinnista piittaamattomaksi huijariksi tiedetty "parantaja-evankelista" höyryää kotimaassammekin julkisuudessa.



Jessus mitä ääliöilyä. James Randin sivuilla ja muissa luottamukseni ansaitsevissa suunnissa Hinniin on törmännyt vuosien varrella jokseenkin tasaisesti, mutta en muista kotimaisissa julkaisuissa kyseistä hyypiötä ainakaan ansaitsemallaan voimalla kyseenalaistetuksi. Se, että omilla kulmillakin tuolla lierolla on ainakin ilmeisesti pieni kannattajajoukko ei toisaalta yllätä, mutta ei kyllä ole kovin lohduttavaakaan.

Sitten vielä lyhyesti jälkimmäiseen (vähemmän vaaralliseen) mielettömyyteen, jota lehdestä on hankala lähiaikoina unohtaa. Keskiaukeaman kokoinen, aakkostettu lista armolahjoista. Parhautta! 25 kpl noita järjettömyyksiä järjettömän hauskasti kuvattuina. Onhan noista ennenkin tullut huvituttua, mutta nyt oli todella sopiva olo käkätellä ja häkeltyä taas, tällä kertaa omalla kielellä englanninkielisten forumien sijaan. Suosikkini tältä listalta on toisiaan täydentävä pari Kielillä puhuminen ja Kielten selittäminen. Jotkut oletetusti pulisevat "enkelten kielellä" tai muuta uhrin itsensä tajunnan ulkopuolella olevaa potaskaa ja toinen neropatti tulkkaa selkokielelle. Tuohon voi lisätä jotain hienosti herra Innesin sanoin: