Äskeisestä postistani tuli heti mieleen alkuperäiseksi neitsytaiheekseni suunniteltu dokumentti.
Se on useimmille tuttu ilmiö, että vaikka ei välttämättä satu mihinkään, tai ehkäpä perinteisesti vähän kolottaa, netin tai jonkin lääkäriopuksen kanssa ja vähänkin todellisuudesta otetta löysätessä saa itsensä luulemaan kyseessä olevan mitä tahansa huimaa, skitsofreniasta keripukkiin. Minulla se on jotenkin vähän päin vastoin, en osaa oikein samaistaa itseäni mihinkään, edes aina silloin kun olisi syytä. Tuohon viittaa se, että ajattelin vuosia rajujenkin mielialavaihtelujeni johtuvan arkisista asioista, kuten rahatilanteesta tai muista ihmisistä. Se johti jonkin sortin misantrooppisuuteen ja kyynisyyteen. Ei ole haitannut jälkeen päin kamalasti, että nuo piirteet ovat alkaneet kadota muutama vuosi sitten, kriittisestä ajattelusta kiinostuttua ja etenkin nykyään sen ollessa yksi tiukimmin luonnossa kiinni olevista piirteistä. Kuulin kyllä melko nuorenakin jo jonkin sortin amatööridiagnooseja äidiltä ja muilta, jos en vain tyytynyt olemaan semivaisu, normaali poika. Kommentit olivat asiantuntevuudessaan yleensä tyyliin "sua vaa masentaa, niin käy kaikille" tai "sulla taitaa olla adhd" riippuen minkä verran jumitin tai säpisin. Ei se sitten tainnut ollakaan ihan niin?
Jokin myhkäinen sattuma toi eräänä iltana eteeni Stephen Fryn BBC:n tuottamana puuhaaman teoksen "The secret life of the manic depressive" jonka oletin kyseisen miehen kohdalla ensin parodiaksi tai muuksi, mutta joka tapauksessa fiktiiviseksi teokseksi. Kummallisen vahingon saattelemana edessäni olikin sitten yksi vähiten fiktiivisistä tekeleistä, joita kohdalleni olisi voinut osua. Alussa en osannut vielä samaistua, koska itsemurhaa en ole koskaan tosissani kyennyt pohtimaan, mutta ei montaa minuuttia kulunut kun ensimmäiset tipat valuivat silmäkulmista ja nenä alkoi vuotaa. Käsittämätön tunneryöppy ja itsensä löytämisen karnevaali seurasi tuon parin tunnin ajan. Pelkästään Stephenistä siinä ei ollut kyse, en esimerkiksi löytänyt homoutta tai neroutta itsestäni. Monenlaista kaksisuuntaisen mielialahäiriön uhria ja juhlijaa pukkaa ruutuun, eikä ole enää ollut ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen hituakaan epäselvyyttä omasta diagnoosista. Jos joku vaivautuu epäilemään minun voivan tietää moista itsestäni ilman lääkäreitä tai muuta virallista tahoa, saa toki kyseenalaistaa. Jos jollekin ei riitä omien tutkimusteni uskottavuus, mielelläni puin aiheesta lisääkin ja säilytän rehellisyyteni. Ei tuosta aiheesta ole onneksi kauheasti tarvetta kenelläkään kilpailla tietääkseni. Olen tietenkin ronkkinut tietoa muualtakin teoriani tueksi, mutta nyt tahdoin vain paljastaa oman lyhyen tietoisuuden historiani alun.
Yksi kammottavimmista koskaan kuulemistani ajatuksista tautiani kohtaan veti todella hiljaiseksi, siihen oli vaikea sanoa mitään fiksua kun tuntui ettei se kannata kuitenkaan. "Et sä ole maanis-depressiivinen. Et sä voi olla, kun et ole koskaan harkinnut itsaria". Jos tuo pitää paikkansa jonkun mielestä, en voi kuin olla pahoillani. Kuitenkin lähes joka minuutti dokumentin molemmissa osissa sisältää jotain, minkä tiedostan nykyään todella osuvaksi. Lähtisin mielelläni testauttamaan pääni, jos se ei tarkottaisi psykiatriretkiä tai lääkitystä. Kuten ohjelmassa todetaan, maanisuus on monille yksi isoimpia syitä luovuuteen, eikä kovin moni tätä kummallista aivovammaa sairastava luopuisi bipolaarisuudestaan, edes siinä tapauksessa että olisi mahdollista kadottaa tämä.
Harmi kyllä, televisiottomuuteni ja muun ajoittaisen mediaignoranssin takia, sain tietää pari viikkoa liian myöhään tuon tulleen Suomessakin Yleltä. Nimi oli Mielen vuoristoradalla. Suosittelen ohjelmaa kaikille, koska jokainen todennäköisesti tuntee tai ainakin tietää jonkun, jota saattaa olla helpompi ymmärtää tuon katsottuaan. Toivottavasti mahdolliset uusinnat osuvat tietoisuuteeni ajoissa, tahtoisin talteen tekstitettyinä molemmat osat huonoilla englannintaidoilla varustettuja vanhempiani ja muita lähipiirin kielivammaisia varten.
Tässä ensimmäiset minuutit alusta, molemmat osat löytyvät kokonaan netistä kyllä niille ketkä vaivautuvat huomaamaan mistä.
Se on useimmille tuttu ilmiö, että vaikka ei välttämättä satu mihinkään, tai ehkäpä perinteisesti vähän kolottaa, netin tai jonkin lääkäriopuksen kanssa ja vähänkin todellisuudesta otetta löysätessä saa itsensä luulemaan kyseessä olevan mitä tahansa huimaa, skitsofreniasta keripukkiin. Minulla se on jotenkin vähän päin vastoin, en osaa oikein samaistaa itseäni mihinkään, edes aina silloin kun olisi syytä. Tuohon viittaa se, että ajattelin vuosia rajujenkin mielialavaihtelujeni johtuvan arkisista asioista, kuten rahatilanteesta tai muista ihmisistä. Se johti jonkin sortin misantrooppisuuteen ja kyynisyyteen. Ei ole haitannut jälkeen päin kamalasti, että nuo piirteet ovat alkaneet kadota muutama vuosi sitten, kriittisestä ajattelusta kiinostuttua ja etenkin nykyään sen ollessa yksi tiukimmin luonnossa kiinni olevista piirteistä. Kuulin kyllä melko nuorenakin jo jonkin sortin amatööridiagnooseja äidiltä ja muilta, jos en vain tyytynyt olemaan semivaisu, normaali poika. Kommentit olivat asiantuntevuudessaan yleensä tyyliin "sua vaa masentaa, niin käy kaikille" tai "sulla taitaa olla adhd" riippuen minkä verran jumitin tai säpisin. Ei se sitten tainnut ollakaan ihan niin?
Jokin myhkäinen sattuma toi eräänä iltana eteeni Stephen Fryn BBC:n tuottamana puuhaaman teoksen "The secret life of the manic depressive" jonka oletin kyseisen miehen kohdalla ensin parodiaksi tai muuksi, mutta joka tapauksessa fiktiiviseksi teokseksi. Kummallisen vahingon saattelemana edessäni olikin sitten yksi vähiten fiktiivisistä tekeleistä, joita kohdalleni olisi voinut osua. Alussa en osannut vielä samaistua, koska itsemurhaa en ole koskaan tosissani kyennyt pohtimaan, mutta ei montaa minuuttia kulunut kun ensimmäiset tipat valuivat silmäkulmista ja nenä alkoi vuotaa. Käsittämätön tunneryöppy ja itsensä löytämisen karnevaali seurasi tuon parin tunnin ajan. Pelkästään Stephenistä siinä ei ollut kyse, en esimerkiksi löytänyt homoutta tai neroutta itsestäni. Monenlaista kaksisuuntaisen mielialahäiriön uhria ja juhlijaa pukkaa ruutuun, eikä ole enää ollut ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen hituakaan epäselvyyttä omasta diagnoosista. Jos joku vaivautuu epäilemään minun voivan tietää moista itsestäni ilman lääkäreitä tai muuta virallista tahoa, saa toki kyseenalaistaa. Jos jollekin ei riitä omien tutkimusteni uskottavuus, mielelläni puin aiheesta lisääkin ja säilytän rehellisyyteni. Ei tuosta aiheesta ole onneksi kauheasti tarvetta kenelläkään kilpailla tietääkseni. Olen tietenkin ronkkinut tietoa muualtakin teoriani tueksi, mutta nyt tahdoin vain paljastaa oman lyhyen tietoisuuden historiani alun.
Yksi kammottavimmista koskaan kuulemistani ajatuksista tautiani kohtaan veti todella hiljaiseksi, siihen oli vaikea sanoa mitään fiksua kun tuntui ettei se kannata kuitenkaan. "Et sä ole maanis-depressiivinen. Et sä voi olla, kun et ole koskaan harkinnut itsaria". Jos tuo pitää paikkansa jonkun mielestä, en voi kuin olla pahoillani. Kuitenkin lähes joka minuutti dokumentin molemmissa osissa sisältää jotain, minkä tiedostan nykyään todella osuvaksi. Lähtisin mielelläni testauttamaan pääni, jos se ei tarkottaisi psykiatriretkiä tai lääkitystä. Kuten ohjelmassa todetaan, maanisuus on monille yksi isoimpia syitä luovuuteen, eikä kovin moni tätä kummallista aivovammaa sairastava luopuisi bipolaarisuudestaan, edes siinä tapauksessa että olisi mahdollista kadottaa tämä.
Harmi kyllä, televisiottomuuteni ja muun ajoittaisen mediaignoranssin takia, sain tietää pari viikkoa liian myöhään tuon tulleen Suomessakin Yleltä. Nimi oli Mielen vuoristoradalla. Suosittelen ohjelmaa kaikille, koska jokainen todennäköisesti tuntee tai ainakin tietää jonkun, jota saattaa olla helpompi ymmärtää tuon katsottuaan. Toivottavasti mahdolliset uusinnat osuvat tietoisuuteeni ajoissa, tahtoisin talteen tekstitettyinä molemmat osat huonoilla englannintaidoilla varustettuja vanhempiani ja muita lähipiirin kielivammaisia varten.
Tässä ensimmäiset minuutit alusta, molemmat osat löytyvät kokonaan netistä kyllä niille ketkä vaivautuvat huomaamaan mistä.
aloha serkku! tässäpä luin kirjoituksiasi, jotka nettiin ihastunut äitini minulle "suositteli". Muutamilla sanoilla: on myönnettävä sinun hallitsevan kirjoittamisen taidon, upeaa oikein kirjoitettua koukuttavaa tarinaa jotka oli nautintoa lukea. Parhaimpana yllä oleva tekstisi. Mutta tämän päivän teema tuntuu olevan uskonto ja jatkuva kitinä ja itku kuinka "pahasta" se onkaan? Aivan kuin se olisi muotia tai vaikkapa teinikapinaa vanhempia kohtaan. Tunteeko olonsa tai itsetuntonsa paremmaksi kun on vastarannan kiiskenä ainaista asiaa vastaan, uskonnot? Tietty mielipiteensä pitää olla, eikä kaikkea pidä uskoa tai olla samaa mieltä? Puhkikulunutta? Myös kuulee lähes joka päivä kaduilla ihmisten kommenttia jenkeistä, miten paska kansa he ovatkaan ja bush kaikista pahin. Onkohan ihmiset nyt oikeasti perillä mistä puhuvat? olen lähes varma, että nämä ovat joltain vanhemmalta "viisaammalta" kuultua mielipide tarinaa jota on sitten pienessä kapinahengessä mukava kertoa eteenpäin pienten hörökorva urpojen nyökytyllen päätään uskoen ja ymmärtäen. Mukamas. Voisi heittää esimerkin musiikkiin liittyen. Muksu kennelmerkkeineen, pituutta jopa 130cm, siniset silmät kirkkaina, päätä lämmittää lapsen vaalea pitkähkö tukka tämä potenssiin sata. Lavalla yrittää meuhkata harvinaisen huono sekä väsynyt bändi. Vain osa yleisöstä nauttii, vanhemmat farkkuliiveineen. Heille se on hieno kokemus. Kun lukee ja tarkkailee mediaa, asioita tyrkytetään sekä syötetään kunnes se on osa sinua. Etkä edes tajua sitä. Kun bändiä Slayer tarpeeksi ihannoi, koska joku muukin näin tekee, niin ennen pitkään sinäkin pidät. Ottamasta asiasta sen enempää selvää tai luottamasta omaan kuuloonsa. Bushiin palaten. Amerikan köyhät tulevat pysymään köyhinä Obaman aikanakin. Porvari. Ja sotia soditaan ilman bushiakin, mies uskalsi pitää keskisormen pystyssä sekopää terroristeille. Vaikkakin viattomat kärsivätkin ja musta mammona mielessä. Joskus elämässään tekee mielestään oikein, niin hyvinkin se samalla satuttaa toista. Entäpä ihmisten herääminen maapallon pelastamiseen? Asia on vakava, nauraisin jos julkisesti uskaltaisin. Eiköhän odoteta kunnes venäjä, kiina ja vaikkapa nyt ne jenkit alottaisivat toden teolla tämän siivoamisen. Niin saadaan me finskitkin ruveta pelastajiksi. Tätä ennen on aika turha höyrytä, tosin saahan siitä itselleen hyvän mielen. ja perkele.. en jaksa enempää kirjoitella. sekavaa tekstiä ja helposti väärin ymmärrettävääkö? kiteytän: Ei uskonnot, kansat, rodut, maat vaan ihminen. Yksilö. Sitä käy sormella osoittaminen. Terveisin serkkusi Ossi.
VastaaPoista