Ääripäät ällistyttävyydessä

Kaikki minut hyvin tuntevat tietävät, että inhoan tupakkaa enemmän kuin oikeastaan mitään. Useimmat vähänkin lähelläni viime aikoina pyörineet tietävät myös, että en ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon kuin nykyisestä puolikkaastani. Vielä joitain kuukausia sitten olisin halveksinut ihmistä, joka olisi edes leikillään olettanut minun voivan seurustella tupakoivan kanssa. Jonkin asian paikoiltaan loksahdettua mieli kuitenkin muuttui vaivihkaa ja olen elämäni merkittävimmässä parisuhteessa savullisen otuksen kanssa.

Kuten joskus viime vuoden puolella hoksasin ja suhteen alkuun sykähdettyä varmistuin, tiedostan nykyään röökaamisen jokaisen omaksi asiaksi ja oli hauskaa huomata olevansa vilpittömän välinpitämätön toisen kuolemaa kohti sysäävää tapaa kohtaan. En miettinyt miten paljon ja missä kaikissa tilanteissa kääryleitä kärysi, tai ainakaan odottanut sen alkavan jäytää kun tiesin mikä asenne touhuun toisella on. Sitä en kyllä osannut aavistaa, että kun aletaan vähän kerrallaan hengaamaan milloin keidenkin muiden kanssa enemmän, huomaan alkavani ikävöitymään asian vuoksi. Rakkaalleni savukespotit ovat olleet oivia ystäviini tutustumisen kannalta, mutta itselleni ne ovat aiheuttaneet pieniä painajaisia kun kökötän itsekseni odottamassa. Minua ei kannata jättää sosiaalisina iltoina itsekseen, koska mieli kääntyy itseä vastaan ja omanapaisuus pääsee valloilleen vittumaisesti. Monena iltana on tuntunut, että vietän enemmän aikaa itsekseni kuin porukassa ja siltä, että kaikilla on piisannut juttua vaikka miten tupruttelun lomassa, mutta ei sitten enää minun kanssa jaettavaksi, kun jotenkin pöytään palattua kaikista on seestynyt vaisumpia. Aloin asian tiimoilta käydyn, typeräksi kärjistyneen angstipuinnin ansiosta kyllä tajuamaan, että minuun touhu ei liity mitenkään, mutta vammainen mieli raapi taas auki elämän varrelta keräytyneitä tupakkaan liittyviä arpia metritolkulla ja on ollut überhankalaa löytää takaisin se taannoinen lungi suhtautuminen, josta itsekin nautin.

Tietenkin on selvää, että myös alati paisuva kiintyneisyys liittyy asiaan, koska mitä enemmän rakastun niin sitä enemmän itseen sattuu kun toinen "ei välitä" tai milloin mitäkin ahdistavia, harhaisiakin ajatuksia. En todellakaan aio painostaa tai koittaa saada häntä lopettamaan, kuten joskus aiemmin olen itsekkäästi pyytänyt exiltäni, mutta en kyllä osaa myöskään antaa joka pökäleen vain ohittua mielessäni. Muutama tupangi silloin tällöin olisi ehkä vain jokin mitätön sivuseikka, joka tuntuisi pahalta vain tapahtuessaan, mutta kun välillä palaa toistakin askia päivässä, huomaan jännittäväni koko ajan seuraavaa ja sisin menee sitten silpuksi suunnilleen jokaisesta. Jos osaisin tehdä asialle jotain, olisin vähintään mielissäni. Nyt on vain tyydyttävä siihen, että voin ajoittain pahoin ja sen kanssa pitää koittaa pärjätä. Kyseessä on tavallaan todella pieni hinta kaikesta muuten meneillään olevasta onnellisuudesta, mutta tunteet kolhiutuvat ajoittain ankarasti ja on käsittämättömän kamalaa huomata pysyvänsä nykyään rutiininomaisesti irti toisesta sauhuttelun jälkeen, kun en halua maistaa tai haistaa syöpää, etten ala nipottamaan ja pilaa kummankin viboja.

Välittäminen on kivuliasta, mutta on hän sen arvoinen epäilemättä. Ja kuten ehkä aiheeseen liittyvä kumma yskäni ennakoi, minähän siihen tapaan kuolen, vaikka en ole vieläkään koskaan raakaa röökiä maistanutkaan.

*vaikka sitä tietenkin toivon meitä ajatellen, oikeastaan enemmän kuin mitään.