Eilen tuli kuluneeksi neljä vuotta päivästä, jolloin sain elämäni toistaiseksi surullisimman puhelun. Minulle kerrottiin, että yksi rakkaimmista ystävistäni oli jäänyt junan alle. Keskustelun vaativuus oli omaa luokkaansa aiheen lisäksi siksikin, että uutisen kertoi iäti ihailemani ja arvostamani, mahtava ex-tyttöystäväni, jonka herkkyys ja luonne vaativat omanlaisensa ymmärryksen jo noinkin selvistä asioista puidessa. Koita siinä olla pieninkään lohtu edes itselle, saati toiselle. Hetken hiljaa ihmettelyn jälkeen oli sitten vuorossa, siihen äimistelyn sekaan, minulle langetettu kiittämätön sarka ilmoittaa monille muille tapahtuneesta, koska tunsin suurimman osan uhrin läheisistä täältä päin. Olipahan kerrankin jotain muuta kuin kasuaali ja helppo ilta. Nyt tragediasta on jollain lailla mitattuna jo aikaa, mutta kyseessä ei ole muisto, joka jonkin merkillisen alkemian avulla muuttuisi kullaksi. Paljon on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta välissä, joten luonnollisesti osa muistoista on vajonnut pinnan alle, mutta Katja on sydämessäni voimissaan edelleen, maatuneesta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta. Ei ole aikomustakaan koittaa unohtaa häntä, kuten ei muitakaan edesmenneitä ystäviä.
Päätin joskus aamukahveilun lomassa päivämäärän oivallettuani, tavoistani poiketen kuluttaa jonkin aikaa haikeana, muistellen ja surkeillen, mutta äityikin erinäisten sattumien ja muun avulla keskiviikostani vaivihkaa pitkään aikaan mukavin päivä, jonka olen itsekseni viettänyt. Lähes kaikki plussat tietenkin, kuten olettaa saattaa, muun kuin Katjan ansiota, joten ei niistä sen enempää.* Vaikka melko vähän hyvästä tuulestani johtui hänestä, en päästänyt häntä katoamaan ajatuksistani. Vähän hutiin meni kyllä siinäkin mielessä melankolia-aikeet, että aina pysähtyessäni hetkeksi kelailemaan jotain häneen liittyvää, tuli pelkkiä naurattavan hauskoja muistoja mieleen. Ei mitään ”soveliaan” henkevää ehkä, mutta en kovin helposti usko hänen siitä mullan seassa löhötessään suuttuvan. Ensinnäkään siksi, että on melko epätodennäköistä, että kuoleman jälkeen tietoisuus/sielu jatkaisi oloaan jossain (jos olen väärillä jäljillä, hengillä taitaa olla melkoinen ruuhka – nykytiedon mukaan noin 70 miljardia ihmistä on viettänyt aikaansa pallollamme aikojen saatossa) ja toisaalta sen takia, mitä hän on aikoinaan sanonut. Joskus, jotain henkeviä puidessa hän mainitsi toivovansa, että kun hän kuolee niin kaikilla on bileet ja häntä muistellaan vain positiivisissa tunnelmissa. Kunnioitan siis hänen toivettaan ja kakat nakkaan, jos joku ei ymmärrä asennettani olla esimerkiksi menemättä haudan reunalle haikailemaan. Tavallaan se on kaunis ele, mutta ei kai se minusta tee paskiaista jos en löydä kovaa hinkua itsestäni moiseen toimintaan?
Päätin joskus aamukahveilun lomassa päivämäärän oivallettuani, tavoistani poiketen kuluttaa jonkin aikaa haikeana, muistellen ja surkeillen, mutta äityikin erinäisten sattumien ja muun avulla keskiviikostani vaivihkaa pitkään aikaan mukavin päivä, jonka olen itsekseni viettänyt. Lähes kaikki plussat tietenkin, kuten olettaa saattaa, muun kuin Katjan ansiota, joten ei niistä sen enempää.* Vaikka melko vähän hyvästä tuulestani johtui hänestä, en päästänyt häntä katoamaan ajatuksistani. Vähän hutiin meni kyllä siinäkin mielessä melankolia-aikeet, että aina pysähtyessäni hetkeksi kelailemaan jotain häneen liittyvää, tuli pelkkiä naurattavan hauskoja muistoja mieleen. Ei mitään ”soveliaan” henkevää ehkä, mutta en kovin helposti usko hänen siitä mullan seassa löhötessään suuttuvan. Ensinnäkään siksi, että on melko epätodennäköistä, että kuoleman jälkeen tietoisuus/sielu jatkaisi oloaan jossain (jos olen väärillä jäljillä, hengillä taitaa olla melkoinen ruuhka – nykytiedon mukaan noin 70 miljardia ihmistä on viettänyt aikaansa pallollamme aikojen saatossa) ja toisaalta sen takia, mitä hän on aikoinaan sanonut. Joskus, jotain henkeviä puidessa hän mainitsi toivovansa, että kun hän kuolee niin kaikilla on bileet ja häntä muistellaan vain positiivisissa tunnelmissa. Kunnioitan siis hänen toivettaan ja kakat nakkaan, jos joku ei ymmärrä asennettani olla esimerkiksi menemättä haudan reunalle haikailemaan. Tavallaan se on kaunis ele, mutta ei kai se minusta tee paskiaista jos en löydä kovaa hinkua itsestäni moiseen toimintaan?
*Menkää muualle lukemaan hyväntuulisia hömppätarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti