Perhanan zzz

Viikon verran melko vähillä ja aikatauluttomilla unilla alkoi tuntumaan päässä vinhalta, mutta kaikki oli jotenkin edes selvää ja innostavaa. Nukahtamisvaara oli lähinnä hilpeä seuralainen, koska fyysisesti kunto säilyi lähes yhtä ankeana kuin aina muulloinkin. Edeltäneitä, väsyneimpiäkin hetkiä paljon tympeämpi olo seurasi, kun satuin saamaan useamman kuin kolmen tunnin nokoset suoritettua. Reilut viisi tuntia aamuyöstä nukuttuani olen nyt ensi kertaa aikoihin jotenkin huonolla tuulella ja itselleni toisinaan tyypillisen (vaarattoman) misantropian vallassa. Kaikki maaninen uteliaisuus on jossain pinnan alla, enkä näytä saavan aikaan riemastusta millään. On jo monta tuntia soinut musiikki, joka normaalisti saa veikeän nyinnän valtaan ja samalla muun muassa juonimaan milloin mitäkin ääni- ja kuvatekeleitä. Ei auta, inspiraatiosta ei aavistustakaan. Jalat ja pää kyllä sykkivät tahdissa varovaisesti, mutta mieli pysyy kohmeessa. Joku saattaisi epäillä logiikkaani, mutta laitan mieluummin "liian" yllätyksellisen unen kuin dubstepin syyksi ultrahitaiden reivieni toimimattomuuden. En pidä nukkumisesta, paitsi joskus se on siedettävä toimenpide kun en löydä tarpeeksi iloa valvomisesta depressiokausina. Nyt ei vaani alakulo, joten tuntuu hämmentävältä olla näin ankaran pysähtyneisyyden vaivaama. Illalla saattaa olla tiedossa bändikämppähengailua ja siinä sivussa jokin improvisaatiotuokio, joka kyllä valpastuttaa ja saa maniapiirteet esiin, mutta haluaisin HETI enkä silloin takaisin vielä yöllä yllä olleen tolan. Sen verran olen perillä toimivuudestani, että jahka havaitsen edes pieniä merkkejä ajatustoiminnasta, mikään ei enää pääse jäytämään perjantaitani? Saatan olla väärässä, mutta sekin olisi voitto, koska oppisin jotain uutta itsestäni.

Päässä sekavahko meno taas. Eri tavalla kuin jollain Malesiassa.

Uni ei taaskaan ole ollut rasitteena yökausiin, joten olen miettinyt kirjoitettavaa ja jopa koittanut saada aikaan mahdollisimman paljon tekstiä. Ikävää sinänsä, ajatustoiminnan ja puuhastelun seasta on ollut löydettävissä jokunen mutta. Niistä mainittavin lienee se, etten ole kovin paljoa malttanut olla kuuntelematta musiikkia, joten hairahtamattomin keskittyminen on ollut lähinnä äänivoittoisiin asioihin liittyvää ja kaikki siinä sivussa räpelletty teksti on nyt lahjakkaasti levällään ympäri työpöytää, organisoimista ja hiomista vailla. Jo yli viikon ajan, semimaanisuuteeni lääkkeeksi, on koneella ollut tauotta avoinna useita sekä kirjoitus- että biisitiedostoja. Moniajo on yllätyksekseni jopa tavallaan onnistunut, tosin ei juuri kirjaimellisesti merkittäviä tuloksia löydettävissä. Tämä on ollut blogiosoitteeni "yleisölle" paljastamisen jälkeen ensimmäinen yö, jona oikeasti olen tuntitolkulla saanut pidettyä itseni tiukasti kriittisen ajattelun vallassa. Toista tusinaa keskeneräistä juttua pikaisesti läpi mulkaistuani päätin, että koitan ilmaista tuoretta oloani tuoreella tekstillä. Ei kuitenkaan, tietenkään, juuri uutuudenviehättäviä ideoita päässä silloin kun niitä kaipaa, joten nettiä monta välilehdellistä auki ja löytöjä tekemään. Naurua ja satunnaista idiotismien aiheuttamaa mutinaa, omituisten hulluuksien huvittunutta tutkiskelua. Todellisuudesta perillä olevien sivustoja ja niillä puituja uutisotsikoita kahlatessa osui kohdalle hupaisa pikku-uutinen, joka jollain mystisellä tavalla kiinnitti tähän oloon eniten huomiota uuden tekstin toivossa. Piiriäkään ei ole päässyt näkemään kotvaan, joten poltergeisteja onkin jo ollut ikävä.

Joulun henki voi näemmä olla, missä päin maailmaa tahansa, melko kelju. En tiedä onko täällä päin mikään julkaisu noteerannut tapausta, mutta ainakin ulkomaisilla nettisivuilla on raportointia Malesiassa tapahtuneesta murtovarkaudesta, joka ei miltään osin sujunut odotetusti. Kohteena olleen paikan omistajat nimittäin löysivät hetken invaasiota suunnitelleen, takaovesta sisään livahtaneen kelmin vasta suunnilleen kolme vuorokautta myöhemmin, eikä hänelle soitettu poliisikyytiä vaan ambulanssi. Kriminaalinero oli löydettäessä maannut lattialla, melko omalaatuisen vartijan toimesta kauhuissaan ja nälkiintyneenä, joten pariskunnan päätöksestä hänet raahattiin sairaalaan, lihomaan ja löhöämään vartioituna tilansa vakaammaksi. 36-vuotias mies oli kitunut talossa 72 tuntia syömättä ja juomatta. Ottaen tilanteen huomioon tuo kuulostaa jo muutenkin huvittavalta, mutta ravintohukka-aspektista tekee vielä hauskemman se, että kyseinen talo on elintarvikeliike. Ei ihan tavallinen kauppa vaan sellainen, jossa saattaa (etenkin nyt uutisen jäljiltä) asiakkailla olla kananlihaa muuallakin kuin ostoskorissa.

Virkavallalla on mahtanut olla mielenkiintoista koittaa selvittää tarkasti asiain todellista kulkua, koska kuulusteltavan mielikuvitus on häiriöineen melko omalaatuinen (ainakin toivottavasti, koska Kuala Lumpur on muuten epäilemättä yksi hämärimmistä paikoista pallollamme). Mies oli kertomuksensa mukaan sisälle tunkeuduttuaan ensitöikseen sokaistunut ja tunsi olevansa luolassa. Hän oli selittänyt muun muassa, että "joka kerta kerta kun halusin livahtaa, jokin yliluonnollinen hahmo paiskasi minut lattiaan" eikä hänelle omien sanojensa mukaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kököttää paikallaan, sillä avunhuudot olivat turhia. Pahat mielessä voi saada pahan mielen, mutta kyseessä oli kuulemma hänen ensimmäinen kertansa, jolloin murtautuminen oli saanut aikaan moisia traumoja. Ikävä kyllä mikään aiheesta uutisoinut taho ei paljastanut, onko kyseisessä sijainnissa muulloin ollut haamujengille tarvetta. Tai että onko julman näännytystapauksen uhri nyt puolitoista viikkoa myöhemmin täysissä järjissään.

Vaikka juttu on todella hauskaa luettavaa ja fiilisteltävää itselle, taas vaivaa kun en löytänyt mitään vaivihkaista sarkasmia vahvempaa kyseenalaistusta, minkään lehden siitä kertoessa. Jos joku perusjuntti* lukee kyseisestä tapauksesta samalla tavalla kuin muitakin uutisia, ei hän välttämättä oivalla erotella sen absurdeja elementtejä tosiasioista, koska uutisointi on yhtä puisevan virallista ja faktoihin nojaavan oloista kuin muistakin maailman tapahtumista kirjoittaessa. Rationaalisuus on luontaisena taipumuksena, etenkin joihinkin asioihin viitaten, ikävän paljon harvinaisempaa kuin harhaisuus. Olisin mielelläni jonkin julkaisun (tietyn aihepiirin) todellisuusvastaava tai muu moinen, joka tutkisi faktat ja osaisi niiden pohjalta raportoida asiat niin kuin ne todisteiden** valossa ovat. Jotkut ehkä ajattelevat, että heidän suosikkisanomalehtensä tekee jo niin, mutta asia ei kuitenkaan ole lähellekään noin monenkaan päivittäisjulkaisun kohdalla. Ei tule mieleen yhtään tai ole aavistuksia mistä kaivaisi. Tuonkin pääpiirteissään puimani malesialaistapauksen tietävistä, sekä lukijoista että siitä raportoineista toimittajista joillekin räyhähenget ovat ehkä enemmän kuin tarua ja he vain toivovat, etteivät itse osu kohdalle. En voi tietää, mutta tilastollisesti se on melko todennäköistä.

Kello on nyt hiukan yli kymmenen, taidan koittaa heittäytyä silmälleni.

*He, joiden mielestä esimerkiksi juuri aiheenani olleessa uutisessa voi (yliluonnollisuuksiiin viitaten) olla jotain perää.

**Oikeiden todisteiden. Niitä eivät ole huonosti toteutettujen testien epämääräiset tulokset lääketieteellisissä tutkimuksissa. Tai väitetyissä ufo- ja kummituskuvissa linssiheijastukset tai epämääräiset sumut.

Kuollut, mutta kunnioitettu

Eilen tuli kuluneeksi neljä vuotta päivästä, jolloin sain elämäni toistaiseksi surullisimman puhelun. Minulle kerrottiin, että yksi rakkaimmista ystävistäni oli jäänyt junan alle. Keskustelun vaativuus oli omaa luokkaansa aiheen lisäksi siksikin, että uutisen kertoi iäti ihailemani ja arvostamani, mahtava ex-tyttöystäväni, jonka herkkyys ja luonne vaativat omanlaisensa ymmärryksen jo noinkin selvistä asioista puidessa. Koita siinä olla pieninkään lohtu edes itselle, saati toiselle. Hetken hiljaa ihmettelyn jälkeen oli sitten vuorossa, siihen äimistelyn sekaan, minulle langetettu kiittämätön sarka ilmoittaa monille muille tapahtuneesta, koska tunsin suurimman osan uhrin läheisistä täältä päin. Olipahan kerrankin jotain muuta kuin kasuaali ja helppo ilta. Nyt tragediasta on jollain lailla mitattuna jo aikaa, mutta kyseessä ei ole muisto, joka jonkin merkillisen alkemian avulla muuttuisi kullaksi. Paljon on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta välissä, joten luonnollisesti osa muistoista on vajonnut pinnan alle, mutta Katja on sydämessäni voimissaan edelleen, maatuneesta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta. Ei ole aikomustakaan koittaa unohtaa häntä, kuten ei muitakaan edesmenneitä ystäviä.

Päätin joskus aamukahveilun lomassa päivämäärän oivallettuani, tavoistani poiketen kuluttaa jonkin aikaa haikeana, muistellen ja surkeillen, mutta äityikin erinäisten sattumien ja muun avulla keskiviikostani vaivihkaa pitkään aikaan mukavin päivä, jonka olen itsekseni viettänyt. Lähes kaikki plussat tietenkin, kuten olettaa saattaa, muun kuin Katjan ansiota, joten ei niistä sen enempää.* Vaikka melko vähän hyvästä tuulestani johtui hänestä, en päästänyt häntä katoamaan ajatuksistani. Vähän hutiin meni kyllä siinäkin mielessä melankolia-aikeet, että aina pysähtyessäni hetkeksi kelailemaan jotain häneen liittyvää, tuli pelkkiä naurattavan hauskoja muistoja mieleen. Ei mitään ”soveliaan” henkevää ehkä, mutta en kovin helposti usko hänen siitä mullan seassa löhötessään suuttuvan. Ensinnäkään siksi, että on melko epätodennäköistä, että kuoleman jälkeen tietoisuus/sielu jatkaisi oloaan jossain (jos olen väärillä jäljillä, hengillä taitaa olla melkoinen ruuhka – nykytiedon mukaan noin 70 miljardia ihmistä on viettänyt aikaansa pallollamme aikojen saatossa) ja toisaalta sen takia, mitä hän on aikoinaan sanonut. Joskus, jotain henkeviä puidessa hän mainitsi toivovansa, että kun hän kuolee niin kaikilla on bileet ja häntä muistellaan vain positiivisissa tunnelmissa. Kunnioitan siis hänen toivettaan ja kakat nakkaan, jos joku ei ymmärrä asennettani olla esimerkiksi menemättä haudan reunalle haikailemaan. Tavallaan se on kaunis ele, mutta ei kai se minusta tee paskiaista jos en löydä kovaa hinkua itsestäni moiseen toimintaan?

*Menkää muualle lukemaan hyväntuulisia hömppätarinoita.

Mörkö se lähti piiriin..

Asukkaat ovat poistuneet ja Grönvikin Kartanoon saapuu Marja Pennanen. Hän on toiminut meediona yli kymmenen vuoden ajan. Marja pitää henkilökohtaisia istuntoja ja yleisiä luentoja. Hän on auttanut yksityishenkilöitä ja viranomaisia kadonneiden henkilöiden etsinnässä.

Siinä suora lainaus ensimmäisestä osasta, johon nyt tarkalleen porauduin ennen tämän kirjoittamista, vaikka tuskin kovin kauas hairahtelen sarjasta yleisellä tasolla. Kysehän on Big Brotherin kanssa aivottomimman tv-ohjelman tittelistä kilpailemaan saapuneesta, kotimaisista aaveilmiöistä kertovasta Piiristä. Mitä helvettiä? No sitä helvettiä, että vaikka noitiin ja keijuihin uskoville ehkä nauretaankin nykymaailmassa yleensä epäröimättä, kummituksiin ja meedioihin saa kohdistaa totista kiinnostusta (ja rahojaan) melko rauhassa nolaamatta itseään. Miksi? Voi kun tietäisi. Yhtä todellisuudesta nauttivaa lannistamaan on aina useita huuhaataipuvaisia, joille ei merkitse juuri mitään se, kuinka paljon järki tai todisteet puhuisivat aiheen todenperäisyyttä vastaan. Minulla ei ole teeveetä, eikä minua liikuttavasta ohjelmatarjonnasta perillä pitäviä ihmisiäkään juuri, joten kuulin ohjelmasta vasta kun se oli jo meneillään. Onnekseni Subilla ei olla turhan niuhoja, netissäkin pääsi vielä viikkojenkin jälkeen kokemaan kyseisen omituisuuden. Kaikkia en ehtinyt häkellellä, mutta tuskinpa menetin mitään nerokasta.

Ensimmäisessä jaksossa ollaan ajauduttu Mustasaareen, Grönvikin Kartanoon, josta kaikki muut voivat nuuskia informaatiota vaikkapa Googlen kautta, mutta tämän ohjelman ammattilaiskummajainen ei kuulemma ole ollut paikasta tietoinen ennen paikalle laahautumistaan. Pennanen ei myöskään tapaa paikan asukkaita, ennen kuin on juontajana toimivan ex-salkkarisuuruuden kanssa hengaillut paikalla aistimassa, mistä hänen mielestään on kyse.Ilmeisesti meidän kuuluisi vaikuttua jotenkin? Jotta tämä myhkäinen nainen (joka saattaa jopa aidosti olettaa olevansa jonkinmoisen henkimaailman kanssa yhteydessä, ei voi tietää) ei päästelisi suustaan täysin mitä sattuu, hän maustaa mystisyyttään jättämällä sanomisiaan kesken jännittävissä kohdissa. Kuulemme muun muassa kuinka "tulee sellanen tunne, että nää peilit ja lasit jotenkin." ....eli mitä? Onko meiltä katsojilta nyt jotain leikelty salaan? Hetken päästä kookasta rakennusta koskeva kerronta jatkuu "tää ei nyt kuulu tähän, että mun kasvatusisä on lasimestari, mutta mul tulee sellanen olo, että että, tota noin niin, peilit ja lasit jotenkin.. No niin." Tuon häikäilemättömän paljastuksen on ehkä tarkoitus saada karvat ojoon katsojalta, jolle on jo rakennuksen historiaa valottaessa kerrottu paikan tapahtumista ja lasin olleen olennainen osa menneitä aikoja?

Odotin yllätykseksi jotakuta edes varovaisesti epäilevää, järjellä ajattelevaa ihmistä kertomaan näkökulmiaan, mutta eipä tietenkään. Kuten oli oikeastaan odotettavissakin, ei löydy järjen häivä vesittämästä pseudojännittävää tunnelmaa. Ei skeptikkoja tai edes pieniä rohkeita kyseenalaistuksia, ainakaan ensimmäisissä jaksoissa. Tokkopa tulee olemaan järin selkeää (tai edes muunlaista) rationaalisuutta seassa jatkossakaan, koska ainakin ensimmäisten viiden jakson perusteella on havaittavissa, että harhaisuus on olennainen osa tiivistä tunnelmaa. Yhdessä episodissa kameramies yltyy kommentoimaan sen verran, ettei omien sanojensa mukaan usko ”mihinkään”, mutta vaikuttaa yleensä myötäilevältä eikä ainakaan päästele vastasanoja kun Saija-Reetta selostaa tuntemuksiaan, viettäessään hänen kanssaan (ilmeisesti kahdestaan) pimeässä aikaa tapahtumapaikoilla. On kyllä sen verran kehuttava, että on aina hienoa päästä seuraamaan moista määrää huvittavan vilpittömältä vaikuttavia ihmisiä. Osa mukana olijoista on taatusti saanut hyviä naurujakin Piirissä pyöriessään, mutta vakavia hetkiä löytyy ruudultakin. Ja niitä on aina liikaa, jos sellaisia yksikin tällaista toteuttaessa.

Suosittelen sarjaa harvoille, mutta mieluummin joillekin myötähäpeästä riemua irti saaville skeptikoille kuin vähänkin ”selittämättömiin” ilmiöihin taipuvaisille herkkäuskoisille. Minulle kyse on laatukomediasta, mutta en oleta kaikkien löytävän syitä käkättää tällaisille asioille. Tiedän ihmisiä, joilla ei riitä hermot katsella sitä. Paranormaalit aiheet ovat usein todella hauskaa ajanvietettä sivusta seuraavalle, mutta on kieltämättä jollain lailla traagista, että vielä nykyään riittää puupäitä uskomaan mihin sattuu, kaikkien vähänkin välkympien saduiksi tietämään.

Selkeät ajatukset kadoksissa

Useimmat ajattelevat, että on jokaisen oma asia mihin uskoo ja monen mielestä (ainakin minun) pitäisi olla vaiti omista näkemyksistä. Niin sen kai tavallaan kuuluu ollakin yleensä, mutta miten vaikkapa silloin kun alkaa vaikuttaa tarpeelliselta ohjata joku ammattilaisten huomaan? Tarkoitan oikeiden hoitajien, en mystikkojen käsiin. Jotkut eivät ymmärrä ja/tai ole tarpeeksi kiinnostuneita, ajattelemaan kriittisesti tai toimimaan rationaalisesti. Kaikenlaisen päivittäisen informaation, sekä omien kokemusten että ympäristön, seasta saattaisi tuntua tympeältä poimia pikkutarkasti kaikki faktat, sillä asioista valtaosan todenperäisyydellä ei ole kummoista elämään vaikuttavaa merkitystä. Terve skeptisyys äityisi todennäköisesti surulliseksi typeryydeksi ja kyynisyydeksi, jos erikseen puntaroisi jokaisen seikan perän.

Monilla on taipumuksia uskoa yliluonnollisuuksiin, eikä se välttämättä heti tarkoita huolestuttavaa mielenvikaisuutta. Se tarkoittaa yleensä sitä, että ovat henkilön luonteen ominaisuudet mitä tahansa, rationaalisuus ei kuulu vahvimpien joukkoon. Jos esimerkiksi joku on tarpeeksi hairahtanut luulemaan, että keijuissa, astrologiassa tai feng shuissa on perää, hän on kieltämättä typerä, mutta lähinnä vain koomisella tavalla. Itsestäkin on yleensä hauskaa kuunnella "vaarattomiin" harhoihin liittyviä juttuja (terveisiä vaan eräälle rakkaalle ystävälleni, joka on edelleen varma, että on oikeasti nähnyt tonttuja), enkä välttämättä olisi järin tervetullut moneenkaan seurueeseen, mikäli kaikki mahdolliset pikkuseikat ajaisivat kommentoimaan kriittiset ajatukseni ääneen. Toisinaan on hankalaa koittaa olla puuttumatta toisten järjettömyyksiin, etenkin jos kyseessä on etäisestikään itseen liittyvä tapaus. Joskus saa tietää (yleensä muilta kuin irrationaalisuuden uhreilta itseltään) jostain, muutakin kuin hauskoja aspekteja sisältävästä tapauksesta ja nyt on ollut pitkästä aikaa tovin valloillaan melko lähelle osuva turhautunut kiukkuisuus. Tämä seurasi jonkinlaista huolestumista kuultuani, että eräs melko asiallisena pitämäni nuori nainen oli saanut päähänsä vierailla ennustajalla. On myöhäistä koittaa puida tolkkua tai ehkäistä istunto, mutta en ilmeisesti osaa antaa asian vain olla ja pysytellä kuumottamatta uhria kun hänellekin näinä hetkinä blogini osoitteen paljastan?

Purnaan kyseisestä visiitistä, sen minulle kuulumattomuudesta huolimatta. Minkä takia? Ihan vain siksi, että kyseinen tapaus on minulle paljastunut ja olisi kohdallani jotenkin välinpitämättömyyttä, antaa toisen olla miettimättä hieman eri näkökulmasta kokemustaan. Aavistan, ettei hän ole sydämellisesti innoissaan lukemastaan.. omaamatta todistettavasti enempää tai vähempää näkijäkykyjä kuin hänkään, joka teki - ja tulee tekemään - rahaa myöhempien tapahtumien ja muiden asioiden ounastelulla. Itse en tienaa enteilyineni lanttiakaan, vaikka onnistumisprosenttini on toisinaan useita kertoja isompi kuin maksusta palveluksessa olevilla ilkimyksillä. Julma maailma?

Surullisen harva vaivaa päätään tai usein edes tiedostaa jonkin olevan vialla uskomista vaativissa asioissa, edes silloin kun omista tutuista joku olisi aikeissa maksaa jostain tieteellistä tutkimusta kestämättömästä potaskasta. Jos kukaan ei puutu meediotapauksiin, puuttuuko sitten isompiinkaan uskomuksiin liittyviin hairahduksiin? Kokemusteni perusteella ei kovin helposti. Kärjistän asioita tai en, saa kirjoituksistani mitään selkoa tai ei, ihmisistä välittäminen tämänkin aamupöhnässä näppäillyn tekstin motiivi oli.

Vahinkotauko

Tarkoitus on ollut pysyä vireessä, jahka saa käyntiin tämän touhun, mutta jotenkin onnistuin silti tässä välissä yli kuukauden kirjoittamaan vain rankoja työpöydälle. Monista eri aiheista, kaiken muun puuhastelun lomassa. Nyt tilanne muuttuu, mikäli ihmiset vaikuttavat edes etäisesti kiinnostuneilta. Päästän hetken päästä jopa yleiseen tietoon osoitteen ja toivon kommentteja niin kannattajilta kuin kitisijöiltäkin.

Tekstejä viimeistelemään sai niinkin hämärä asia kuin Facebook. Sinne yöllä lisäämääni "Mitä teet tällä hetkellä" statukseen on jo sen verran kommentoitu, että vaikuttaisi ainakin joidenkin havaitsevan mistä mutisen.

Kuten fiktiivinen sankarini Greg House on hienosti todennut, "You can think I'm wrong, but that's no reason to quit thinking. "