Lauantain aamukahvit tällä kertaa noin klo 23

Unirytmi on ollut taas viime päivät niin huima, etten ammattilaisuudestani huolimatta oikein itsekään enää säily perillä. Jotenkin on nyt takaperin ja ylösalaisin, todella vinossa nukuskelukulttuurin tola. Vaivan on tainnut aiheuttaa jopa normaalia kiusallisempaan väliin rojahtanut, ehkä osin oman huolettumuuden valloilleen yllyttämä depressiopysähtymä. Tasan viikon on huolella ahdistanut ja paatuneimpina hetkinä ovat jopa olleet itkuraivarit lähellä, mutta liika pysähtyneisyys on pitänyt jöönsä. Olen vain pienin liikehdinnöin sykähdellyt kompaktissa asunnossani, lähinnä sänkynäkin toimivan sohvan ja koneen liepeillä, välinpitämättömän mielialarasvatyynen vallassa. En ollut päiviin reaaliaikaisessa yhteydessä juuri keneenkään, sähköisten viestimien avulla saati livenä. Pari omituisiin aikoihin osunutta puhelua* ja jomman kumman käden sormilukeman verran tekstiviestejä taitaa olla tarkka sosiaalisuussaldo sunnuntaiaamusta perjantai-iltaan, jolloin jopa onnistuin käymään vilahtamassa kamujen seassa. Melko olemattomalla sukseella tosin, koska ei montaa tuntia vienyt tajuta horkan jatkuvan ja palata keskenään törröttämään. Noiden pikkusensaatioiden lisäksi olen lähinnä käynyt raskaan laiskaa debattia itseni kanssa ja muutaman vaivihkaisen nettiviestin vaihtanut parin hienon ihmisen kanssa, jotka eivät oikeastaan liity normaaliarkeeni. Vähän on nyt "jo" aistittavissa hyvän tuulen kaltaisia tuntemuksia, mutta en kyllä kykenisi uskottelemaan edes itselleni kaiken olevan miltei hienosti. Onko se lähes ohi? Vaikuttaa siltä, mutta varovaisuus lienee tervettä toistaiseksi.

Tavoittamattomissa nysväily on useimmiten raskasta, mutta ärsyttävä kuori ympärilläni vain tilkkiintyy muiden siitä valittaessa ja muista kiusallisista sosiaalisista hetkistä, joten esimerkiksi puhelin ei ole kovin olennaiselta tuntuva koje ilottomuuden vallitessa. Suurelle osalle läheisiäni alkaa olla tuttua pidättäytyä kiinnittämästä huomiota tiettyihin seikkoihin, mutta vielä on jonkin verran potentiaalisia voivottelijoita ja vastaavia jäljellä, joten lienee joskus jatkossakin vastaavia samittomia kausia tiedossa. Itsestäni en sillä lailla osaa aina kovasti välittää, mutta syyttömiä ajatellen on julmaa, että olen suvantokausien kohdalle hiipiessä ajautunut aina vain kauemmas kaikista. Etenkin heistä, joiden en koe olevan samalla puolella pääni sisuksiin liittyen, vaikka yleisesti molemminpuolinen arvostus olisikin kohdallaan. Kuuluisi pitää tauotta mielessä, että vaikka en itse kykenisi keksimään syitä miksi kukaan minua kaipaisi, heillä saattaa olla eri perspektiivi ja ehkä jopa tarvetta minulle. Oudoltahan se joskus tuntuu, mutta tuskinpa kaikki ihan tunteitta, vain hyvästä tahdosta laskevat itsensä ystävikseni? Oma tarve ihmiskontakteihin on vaihteleva, enkä voi tietää milloin siitä äityy akuutti, joten onneksi on (ainakin toistaiseksi) aina tavoitettavissa joukko heitä, jotka eivät koe minua taakaksi tai koita ehdottaa mitään kovasti ovelaa ja nerokasta, joka on yleensä meidän mielipahaongelmaisten keskuudessa halveksittavan typerää ja etenkin ikävän hyödytöntä. En osaa säästyä ihmettelemästä, miten suunnattomia vaikeuksia muutamilla, oireistani kumman vituralleen/ei ollenkaan perillä olevilla on koittaa käsittää vaikkapa se, että pohjamudissa lyllerrellessä itsen patistaminen ulos on ajoittain raaka mahdottomuus, vaikka tajuan silloinkin sen olevan terveellistä ja lähes pakollista, jos tahtoo helpotusta oireisiinsa.

Onneksi ainakin tällä hetkellä on alati letkeytyvä tunnelma ja jopa itsetuntokin on tainnut saada vihiä reitistä, joka johtaa pakoon olemattomuuden tunneleista. Enää ei ole ainoana kiireenä ehtiä vieroksumaan itseään liiallisen nukkumisen seassa, joten koen jo kelluvani pinnalla, ellen jopa niissä kuuluisissa (kenenkään lukemattomissa?) elävien kirjoissa. Ajankohta havahtumiselle on kiero, mutta ainahan pirteys on tervetullut ominaisuus. Valtaosa ikäisistäni vapaista, viriileistä nuorista miehistä lienee tällaiseen aikaan, tänäkin lauantaiyönä jossain muualla kuin koneen ääressä itsekseen, mutta se ei minua pidättele notkumasta kuulokkeineni pimeässä, seikkailemassa mielen kiinnostavimmissa labyrinteissa, öisiin ääniin uppoutuneena. Sanat eivät auttaisi kuvaamaan hyvää oloani, mutta eipä se kovin suurelta osin niiden ansiota olekaan, vaan musiikin. Ajatukset poissa, tunteet levällään. Parhautta.

Olen juuri kuullut, jälleen kerran, syistä joita en itse koita ymmärtää, kommentointia esoteerisesta musiikkimaustani, joten kostoksi liitän loppuun pienen otoksen öisestä soittolistasta, joka biisi biisiltä on tuupannut minua kauemmas hiljattaisesta kurjuudestani. Lista on vähintään yhtä epämääräisessä järjestyksessä kuin soidessaankin, mutta kukaan tuskin löytää muutenkaan logiikkaa siitä... jos edes tunnistaa nimiä kyetäkseen hahmottamaan millaisissa sfääreissä lillun. Ja luonnollisesti täysin päihteittä. Ei tulisi mieleenkään pilata tällaista oloa millään kahvia ärjymmällä.

Neskvartetten - Link goes to New Orleans
The Bad Plus - Flim!
Virus - Road
Murcof - Ultimatum
Clutchy Hopkins - Sound of the ghost
Amon Tobin - Defocus
Marc Ribot's Ceramic Dog - ShSh ShSh
Cloroform - DeConstruction
Tipper - Odd from every angle
Angelo Badalamenti - Dub Driving
Marc Ribot Y Los Cubanos Postizos - Aurora en Pekin
Dj Trax - This Place
Skeep - Float
Peace Orhestra - Who Am I
T.C.O. - Res

maistiaisina
menevähkön pään tarjonnasta

ja leppoisimmasta

josta paljastettakoon, että kyseessä on oma tekele. Suurin osa kuunteluhingusta lienee mukana olleen kitaristiystäväni Jussin vika? Hänen ansiostaan teos on muutakin kuin naksutusta ja spastista stagnaatiota.

*Hitun yli kuusi keskiviikkoaamuna. Puolentoista tunnin musiikkia ja psykologiaa huokunut puhelu, joka päättyi kun toiselta loppui akku..

Kolme tuntia kolinaan...

Eräs kokoonpanoistani, järjetöntä rytyytystä koheltava Plagueround, on aikeissa matkata bändikämpälle juonimaan aivottomia ilkeyksiä kahdeksalta. Kello on nyt snadisti yli viisi ja olen saunanraikkaana asettelemassa tajuntaani kehittelemään häiriintyneitä vokaaleja, joiden jäljiltä ei sitten illemmalla tarvi jutella normaaliin ääneen kenenkään kanssa. Tapani valmistautua rääkymään saattaisi aiheuttaa hämmästystä sivullisessa, sillä tällä hetkellä mikään ei kolise, särise tai kuulosta päälle käymistä harkitsevalta. Kairaudun kohti syvimpiä inspiraatioita kuuntelemalla muun muassa kesäisen leppoisaa bossaa ja loputtoman nerokasta japanilaisduo Mama!Milkiä. On myös mahdollista, että nappaan kohta oluen kaapista ja basson syliin joksikin aikaa, ehkä jopa nauhoitan joitain lempeän murhanhimoisia ideoita jotain uutta teosta varten? On hankala koittaa pysyä paikallaan, luomatta mitään, tämän vallassa:

Darrajazzia

Hauskaa, joskin tylsää. Mikäkö? Se, ettei kukaan kommentoi täällä tekstejäni, vaikka muualla tutut ovatkin antaneet palautetta ja vaatineet lisätietoa joistain jutuista. On toki ymmärrettävää, ettei monikaan ole koittanut alkaa julkisesti neroilemaan, koska tuntemattomilla, mahdollisesti samanmielisillä tai sitten ajatuksiani inhoavilla (eli potentiaalisimmilla kommentoijilla) ei ole vainua blogistani. Toiseksi esteeksi olen havainnut, että satunnaiset lukijat eivät ole yleensä kovin syvällä asioissa, joiden tiimoilta aivoistani pulppuaa näppäimistön kautta nettiin (ajoittain esoteeristakin) ajatusvirtaa. Ei kai tuo ole vaarallista, pidän kirjoittamisesta ja tämä on tapani pitää päiväkirjaa. Ja puida edes jollekin ihmetyksistäni tai mielialoistani.

Ei minulla ole taaskaan mitään tähdellistä sanottavaa, joten jaanpa kostoksi tällä hetkellä murjussani soivaa, mieleni herkistävää musiikkia palasen. Kamariorkesterihenkisen kokoonpanon suorittama juutalaisjatsi on oiva tapa pitää tipallisen tammikuun ensimmäinen vahinkokrapula aisoissa.

Perhanan zzz

Viikon verran melko vähillä ja aikatauluttomilla unilla alkoi tuntumaan päässä vinhalta, mutta kaikki oli jotenkin edes selvää ja innostavaa. Nukahtamisvaara oli lähinnä hilpeä seuralainen, koska fyysisesti kunto säilyi lähes yhtä ankeana kuin aina muulloinkin. Edeltäneitä, väsyneimpiäkin hetkiä paljon tympeämpi olo seurasi, kun satuin saamaan useamman kuin kolmen tunnin nokoset suoritettua. Reilut viisi tuntia aamuyöstä nukuttuani olen nyt ensi kertaa aikoihin jotenkin huonolla tuulella ja itselleni toisinaan tyypillisen (vaarattoman) misantropian vallassa. Kaikki maaninen uteliaisuus on jossain pinnan alla, enkä näytä saavan aikaan riemastusta millään. On jo monta tuntia soinut musiikki, joka normaalisti saa veikeän nyinnän valtaan ja samalla muun muassa juonimaan milloin mitäkin ääni- ja kuvatekeleitä. Ei auta, inspiraatiosta ei aavistustakaan. Jalat ja pää kyllä sykkivät tahdissa varovaisesti, mutta mieli pysyy kohmeessa. Joku saattaisi epäillä logiikkaani, mutta laitan mieluummin "liian" yllätyksellisen unen kuin dubstepin syyksi ultrahitaiden reivieni toimimattomuuden. En pidä nukkumisesta, paitsi joskus se on siedettävä toimenpide kun en löydä tarpeeksi iloa valvomisesta depressiokausina. Nyt ei vaani alakulo, joten tuntuu hämmentävältä olla näin ankaran pysähtyneisyyden vaivaama. Illalla saattaa olla tiedossa bändikämppähengailua ja siinä sivussa jokin improvisaatiotuokio, joka kyllä valpastuttaa ja saa maniapiirteet esiin, mutta haluaisin HETI enkä silloin takaisin vielä yöllä yllä olleen tolan. Sen verran olen perillä toimivuudestani, että jahka havaitsen edes pieniä merkkejä ajatustoiminnasta, mikään ei enää pääse jäytämään perjantaitani? Saatan olla väärässä, mutta sekin olisi voitto, koska oppisin jotain uutta itsestäni.

Päässä sekavahko meno taas. Eri tavalla kuin jollain Malesiassa.

Uni ei taaskaan ole ollut rasitteena yökausiin, joten olen miettinyt kirjoitettavaa ja jopa koittanut saada aikaan mahdollisimman paljon tekstiä. Ikävää sinänsä, ajatustoiminnan ja puuhastelun seasta on ollut löydettävissä jokunen mutta. Niistä mainittavin lienee se, etten ole kovin paljoa malttanut olla kuuntelematta musiikkia, joten hairahtamattomin keskittyminen on ollut lähinnä äänivoittoisiin asioihin liittyvää ja kaikki siinä sivussa räpelletty teksti on nyt lahjakkaasti levällään ympäri työpöytää, organisoimista ja hiomista vailla. Jo yli viikon ajan, semimaanisuuteeni lääkkeeksi, on koneella ollut tauotta avoinna useita sekä kirjoitus- että biisitiedostoja. Moniajo on yllätyksekseni jopa tavallaan onnistunut, tosin ei juuri kirjaimellisesti merkittäviä tuloksia löydettävissä. Tämä on ollut blogiosoitteeni "yleisölle" paljastamisen jälkeen ensimmäinen yö, jona oikeasti olen tuntitolkulla saanut pidettyä itseni tiukasti kriittisen ajattelun vallassa. Toista tusinaa keskeneräistä juttua pikaisesti läpi mulkaistuani päätin, että koitan ilmaista tuoretta oloani tuoreella tekstillä. Ei kuitenkaan, tietenkään, juuri uutuudenviehättäviä ideoita päässä silloin kun niitä kaipaa, joten nettiä monta välilehdellistä auki ja löytöjä tekemään. Naurua ja satunnaista idiotismien aiheuttamaa mutinaa, omituisten hulluuksien huvittunutta tutkiskelua. Todellisuudesta perillä olevien sivustoja ja niillä puituja uutisotsikoita kahlatessa osui kohdalle hupaisa pikku-uutinen, joka jollain mystisellä tavalla kiinnitti tähän oloon eniten huomiota uuden tekstin toivossa. Piiriäkään ei ole päässyt näkemään kotvaan, joten poltergeisteja onkin jo ollut ikävä.

Joulun henki voi näemmä olla, missä päin maailmaa tahansa, melko kelju. En tiedä onko täällä päin mikään julkaisu noteerannut tapausta, mutta ainakin ulkomaisilla nettisivuilla on raportointia Malesiassa tapahtuneesta murtovarkaudesta, joka ei miltään osin sujunut odotetusti. Kohteena olleen paikan omistajat nimittäin löysivät hetken invaasiota suunnitelleen, takaovesta sisään livahtaneen kelmin vasta suunnilleen kolme vuorokautta myöhemmin, eikä hänelle soitettu poliisikyytiä vaan ambulanssi. Kriminaalinero oli löydettäessä maannut lattialla, melko omalaatuisen vartijan toimesta kauhuissaan ja nälkiintyneenä, joten pariskunnan päätöksestä hänet raahattiin sairaalaan, lihomaan ja löhöämään vartioituna tilansa vakaammaksi. 36-vuotias mies oli kitunut talossa 72 tuntia syömättä ja juomatta. Ottaen tilanteen huomioon tuo kuulostaa jo muutenkin huvittavalta, mutta ravintohukka-aspektista tekee vielä hauskemman se, että kyseinen talo on elintarvikeliike. Ei ihan tavallinen kauppa vaan sellainen, jossa saattaa (etenkin nyt uutisen jäljiltä) asiakkailla olla kananlihaa muuallakin kuin ostoskorissa.

Virkavallalla on mahtanut olla mielenkiintoista koittaa selvittää tarkasti asiain todellista kulkua, koska kuulusteltavan mielikuvitus on häiriöineen melko omalaatuinen (ainakin toivottavasti, koska Kuala Lumpur on muuten epäilemättä yksi hämärimmistä paikoista pallollamme). Mies oli kertomuksensa mukaan sisälle tunkeuduttuaan ensitöikseen sokaistunut ja tunsi olevansa luolassa. Hän oli selittänyt muun muassa, että "joka kerta kerta kun halusin livahtaa, jokin yliluonnollinen hahmo paiskasi minut lattiaan" eikä hänelle omien sanojensa mukaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kököttää paikallaan, sillä avunhuudot olivat turhia. Pahat mielessä voi saada pahan mielen, mutta kyseessä oli kuulemma hänen ensimmäinen kertansa, jolloin murtautuminen oli saanut aikaan moisia traumoja. Ikävä kyllä mikään aiheesta uutisoinut taho ei paljastanut, onko kyseisessä sijainnissa muulloin ollut haamujengille tarvetta. Tai että onko julman näännytystapauksen uhri nyt puolitoista viikkoa myöhemmin täysissä järjissään.

Vaikka juttu on todella hauskaa luettavaa ja fiilisteltävää itselle, taas vaivaa kun en löytänyt mitään vaivihkaista sarkasmia vahvempaa kyseenalaistusta, minkään lehden siitä kertoessa. Jos joku perusjuntti* lukee kyseisestä tapauksesta samalla tavalla kuin muitakin uutisia, ei hän välttämättä oivalla erotella sen absurdeja elementtejä tosiasioista, koska uutisointi on yhtä puisevan virallista ja faktoihin nojaavan oloista kuin muistakin maailman tapahtumista kirjoittaessa. Rationaalisuus on luontaisena taipumuksena, etenkin joihinkin asioihin viitaten, ikävän paljon harvinaisempaa kuin harhaisuus. Olisin mielelläni jonkin julkaisun (tietyn aihepiirin) todellisuusvastaava tai muu moinen, joka tutkisi faktat ja osaisi niiden pohjalta raportoida asiat niin kuin ne todisteiden** valossa ovat. Jotkut ehkä ajattelevat, että heidän suosikkisanomalehtensä tekee jo niin, mutta asia ei kuitenkaan ole lähellekään noin monenkaan päivittäisjulkaisun kohdalla. Ei tule mieleen yhtään tai ole aavistuksia mistä kaivaisi. Tuonkin pääpiirteissään puimani malesialaistapauksen tietävistä, sekä lukijoista että siitä raportoineista toimittajista joillekin räyhähenget ovat ehkä enemmän kuin tarua ja he vain toivovat, etteivät itse osu kohdalle. En voi tietää, mutta tilastollisesti se on melko todennäköistä.

Kello on nyt hiukan yli kymmenen, taidan koittaa heittäytyä silmälleni.

*He, joiden mielestä esimerkiksi juuri aiheenani olleessa uutisessa voi (yliluonnollisuuksiiin viitaten) olla jotain perää.

**Oikeiden todisteiden. Niitä eivät ole huonosti toteutettujen testien epämääräiset tulokset lääketieteellisissä tutkimuksissa. Tai väitetyissä ufo- ja kummituskuvissa linssiheijastukset tai epämääräiset sumut.