Unipolyrytmin vallassa. Taas.

En ole niitä kaksisuuntaisia mielialahäiriköitä, joista olisi jotain vakavaa harmia kenellekään missään tilassa, joten en ole edes vakavissani harkinnut mitään millään lailla viralliseksi luokiteltua hoitoa. Ystäviä ja tukijoita perheessä on liiaksikin terapiaksi asti, käytännössä tauotta jos tarvetta. Lääkkeet taas eivät ole minua varten sen takia, että haluan melko lailla paussittomasti tiedostaa todellisuuden, juuri sellaisena kuin se sattuu milloinkin olemaan, itsestä riippumatta. Tästä johtuen joudun välillä hämmennyksen valtaan, jos tuntuu tarpeelliselta lääkitä itseäni jotain muuta varten.

Tuo muu on yleensä monta yötä vaativa unettomuus. Enpä ole tähän piinaani, kahta puolikasta nukahtamispilleriä jos ei lasketa, oikein ikinä mitään kummoisia juonia keksinyt. Maaniset vaiheet eivät ole ainoita kausia joina rytmini on päin haitaria. Näitä sekä nukkumisen että valvomisen kannalta tympeitä aikoja voi äityä monesta muustakin syystä, etenkin nyt kun työllistän itseäni yleensä pelkästään puuhailemalla jotain omissa oloissani. Jollain käsittämättömällä tavalla mikä tahansa esimerkiksi musiikkivalinta tai luento, joiden voisi kuvitella saavan haukottelemaan, onkin yhtäkkiä hypnoottinen ja stimuloiva kokemus. Ihan sama vaikka laittaisi soimaan reggaeta tai kaivaisi netistä ruudun täydeltä puisevaa monologia kupan evoluutiosta, kaikkeen vain uppoutuu ja luulee usein jopa olevansa haltioissaan. Tiede vielä toki menettelee ajan kuljettamiseen aiheesta riippumatta, mutta regee ei ole ogee. Etenkään jos edes sillä ei saa tämä uuvatti itseään tipahduskuntoon nukun kyllä välissä, mutta ne hetket ajoittuvat yleisimmin päiviin.

Jos en ole jälleen kerran väärässä, tehokkain keino taitaisi olla nuijanukutus? Naapurit varmaan olisivat sydämellä mukana auttamassa, ei tarvitsisi heidän enää olla näreissään häiriköivästä yöeläimestä, joka tervehtii heitä ystävällisesti ja koittaa parhaansa mukaan olla nöyrä "normaaleja" kohtaan ja järjestyssääntöjenkin mukaan omissa oloissaan, vaikka ei tuutilulla toimikaan (sain isännöitsijältä juuri elämäni rauhallisimman kesän jälkeen kirjeen, jonka mukaan muun muassa paiskon ovia ja olen muutenkin toistuvasti aiheuttanut valitettavaa. Samaan aikaan absurdia ja surullista lukea moista sontaa. Jotkut eivät näköjään tässäkään talossa osaa elää keskustassa, koska näköjään traumatisoituvat hyväntahtoisesta yksikseenmurjottajasta pahemmin kuin yhden kaupunkimme lävistävän pääkadun varrella asumisesta.)

Yltiöääliöyteen syvälle vajonnut viharyhmä tästä vielä puuttuikin..

Westboro Baptist Church, tuo kotikulmillaan Kansasissa eniten metelöivä lisä ääri-idiotismien vähemmän jaloon liutaan, meinaa kaiketi koittaa ilmestyä Kauhajoelle hehkuttamaan viimeviikkoista tragediaa. Mitä helvettiä tuohon voi sanoa? Ei voi kuin ällistellä surkeana ja olla jonkinlaisen välimatkan päässä pahoillaan paikallisten puolesta, jos tuo jenkkikopla onnistuu suunnitelmassaan. Ajattelin viivyttää aiheesta kirjoittamista, kunnes löydän muualtakin kuin HS:n viimeviikkoisista uutisista löytyvää, semisti luotettavaa infoa. Edes joitain yksityiskohtia, joilla ajankohtaistaa heihin liittyvää kauhisteluani. Ei näy ymmyrkäisyyttä ja turhautumista aiheuttavilla nettisivuillakaan mitään vahvistusta, vaikka piina-aikataulu näyttääkin olevan eräs tarkimman huolenpidon alaisena olevista sektioista godhatesfags.comissa.

Nyt olisi osuva aika uusia viime vuonna valmistunut, tänä kesänä Teemalta tullut kauhutuokio, BBC:n laadukkaaseen dokumenttisarjaan kuuluva Theroux ja USA:n vihatuin perhe. Louis Theroux viettää siinä hetken jos toisenkin (liikaa) erään Phelpsin perheen ympärille kehkeytyneen topekalaisen, järjettömyyksiin asti pahansuovan "kirkon" parissa. Nuo normaaliakin vinksahtaneemmin jumalhämäryyksiin perehtyneet oikut saavat energiansa ja ylpeytensä koko muun maailman vihaamisesta ja pilkkaamisesta. Erityisesti homostelua halveksiva pikkupopulaatio on jo vuosikaudet leikkinyt olevansa jotenkin erityinen ryhmä, muutenkin kuin asenne- ja aivovammoillaan. Liioittelematta suunnilleen koko muun jenkkilandian - ja varmaan heistä perillä olevien muidenkin pallomme asukkaiden - vieroksuma WBC julistaa arrogantteja, irrationaalisia ajatuksiaan monella tavalla. Huimuuden voi paikalle sattuva kokea muun muassa hautajaisten ja muiden tilaisuuksien tuntumassa, osin lapsityövoiman taiteilemin kyltein varustettuna, lahjattomasti lauletuilla antiviisauksilla höystettynä. Kuolemaa toivotaan havaintojeni perusteella jotakuinkin kaikille. Heidän propagandaansa saattaa myös osua pahaa aavistelematta kotonaankin, sitä ja heihin liittyvää "asiaa" on ympäriinsä netissä.

Heidän mielestään se, että heitä inhotaan on todiste homman toimivuudesta. Joidenkin meidän muiden ajatuksissa tuo on melko outo mentaliteetti.

Miljoona hyvää uutista. Tai ainakin 830 000.

Kaiken päivittäisen ikävyyksistä lukemisen sekaan mahtuu ilahduttaviakin tuokioita. Alkoivat silmät harittaa hymykuoppien takana yllättävänkin poikkeavassa asennossa, erään Etelä-Suomen Sanomissa (ainakin netissä) lyhyehkösti hiljattain raportoidun uutisen ansiosta.

"Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomien suomalaisten määrä on tässä kuussa ylittänyt miljoonan rajan, laskee Tampereen vapaa-ajattelijat ry."

Hienoa. Ei olekaan kauaa viime kerrasta jolloin pähkäilin, että missähän suunnilla ovat lukemat kotimaassa. Juttu jatkuu lisätiedoilla, joiden mukaan tuosta miljoonasta noin 830 000 henkilöä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Se on itselle tuon uutisen merkittävin luku, koska muuten olisin ajatellut kyseiseen kuusinollaiseen voivan sisältyä jos jonkin sortin huuruilijoita vaikka valtaosan.

Olisi voinut päättyä muutenkin vaatimattoman mitan omaava juttu tuohon, mutta eipä tietenkään. Perässä mainitaan onnellisen lopun välttämiseksi lisänumeroina, että Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu 60 000, helluntailiikkeeseen yli 50 000 ihmistä ja muihin vähemmistöuskontoihin yhteensä noin 70 000.

Elämäni ehkä merkittävin dokumentti

Äskeisestä postistani tuli heti mieleen alkuperäiseksi neitsytaiheekseni suunniteltu dokumentti.

Se on useimmille tuttu ilmiö, että vaikka ei välttämättä satu mihinkään, tai ehkäpä perinteisesti vähän kolottaa, netin tai jonkin lääkäriopuksen kanssa ja vähänkin todellisuudesta otetta löysätessä saa itsensä luulemaan kyseessä olevan mitä tahansa huimaa, skitsofreniasta keripukkiin. Minulla se on jotenkin vähän päin vastoin, en osaa oikein samaistaa itseäni mihinkään, edes aina silloin kun olisi syytä. Tuohon viittaa se, että ajattelin vuosia rajujenkin mielialavaihtelujeni johtuvan arkisista asioista, kuten rahatilanteesta tai muista ihmisistä. Se johti jonkin sortin misantrooppisuuteen ja kyynisyyteen. Ei ole haitannut jälkeen päin kamalasti, että nuo piirteet ovat alkaneet kadota muutama vuosi sitten, kriittisestä ajattelusta kiinostuttua ja etenkin nykyään sen ollessa yksi tiukimmin luonnossa kiinni olevista piirteistä. Kuulin kyllä melko nuorenakin jo jonkin sortin amatööridiagnooseja äidiltä ja muilta, jos en vain tyytynyt olemaan semivaisu, normaali poika. Kommentit olivat asiantuntevuudessaan yleensä tyyliin "sua vaa masentaa, niin käy kaikille" tai "sulla taitaa olla adhd" riippuen minkä verran jumitin tai säpisin. Ei se sitten tainnut ollakaan ihan niin?


Jokin myhkäinen sattuma toi eräänä iltana eteeni Stephen Fryn BBC:n tuottamana puuhaaman teoksen "The secret life of the manic depressive" jonka oletin kyseisen miehen kohdalla ensin parodiaksi tai muuksi, mutta joka tapauksessa fiktiiviseksi teokseksi. Kummallisen vahingon saattelemana edessäni olikin sitten yksi vähiten fiktiivisistä tekeleistä, joita kohdalleni olisi voinut osua. Alussa en osannut vielä samaistua, koska itsemurhaa en ole koskaan tosissani kyennyt pohtimaan, mutta ei montaa minuuttia kulunut kun ensimmäiset tipat valuivat silmäkulmista ja nenä alkoi vuotaa. Käsittämätön tunneryöppy ja itsensä löytämisen karnevaali seurasi tuon parin tunnin ajan. Pelkästään Stephenistä siinä ei ollut kyse, en esimerkiksi löytänyt homoutta tai neroutta itsestäni. Monenlaista kaksisuuntaisen mielialahäiriön uhria ja juhlijaa pukkaa ruutuun, eikä ole enää ollut ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen hituakaan epäselvyyttä omasta diagnoosista. Jos joku vaivautuu epäilemään minun voivan tietää moista itsestäni ilman lääkäreitä tai muuta virallista tahoa, saa toki kyseenalaistaa. Jos jollekin ei riitä omien tutkimusteni uskottavuus, mielelläni puin aiheesta lisääkin ja säilytän rehellisyyteni. Ei tuosta aiheesta ole onneksi kauheasti tarvetta kenelläkään kilpailla tietääkseni. Olen tietenkin ronkkinut tietoa muualtakin teoriani tueksi, mutta nyt tahdoin vain paljastaa oman lyhyen tietoisuuden historiani alun.

Yksi kammottavimmista koskaan kuulemistani ajatuksista tautiani kohtaan veti todella hiljaiseksi, siihen oli vaikea sanoa mitään fiksua kun tuntui ettei se kannata kuitenkaan. "Et sä ole maanis-depressiivinen. Et sä voi olla, kun et ole koskaan harkinnut itsaria". Jos tuo pitää paikkansa jonkun mielestä, en voi kuin olla pahoillani. Kuitenkin lähes joka minuutti dokumentin molemmissa osissa sisältää jotain, minkä tiedostan nykyään todella osuvaksi. Lähtisin mielelläni testauttamaan pääni, jos se ei tarkottaisi psykiatriretkiä tai lääkitystä. Kuten ohjelmassa todetaan, maanisuus on monille yksi isoimpia syitä luovuuteen, eikä kovin moni tätä kummallista aivovammaa sairastava luopuisi bipolaarisuudestaan, edes siinä tapauksessa että olisi mahdollista kadottaa tämä.

Harmi kyllä, televisiottomuuteni ja muun ajoittaisen mediaignoranssin takia, sain tietää pari viikkoa liian myöhään tuon tulleen Suomessakin Yleltä. Nimi oli Mielen vuoristoradalla. Suosittelen ohjelmaa kaikille, koska jokainen todennäköisesti tuntee tai ainakin tietää jonkun, jota saattaa olla helpompi ymmärtää tuon katsottuaan. Toivottavasti mahdolliset uusinnat osuvat tietoisuuteeni ajoissa, tahtoisin talteen tekstitettyinä molemmat osat huonoilla englannintaidoilla varustettuja vanhempiani ja muita lähipiirin kielivammaisia varten.

Tässä ensimmäiset minuutit alusta, molemmat osat löytyvät kokonaan netistä kyllä niille ketkä vaivautuvat huomaamaan mistä.

Paloja Fryta ja Laurieta

Yleensä YouTubesta löytyvät kollaasipätkät ovat silkkaa kamaluutta, mutta nyt joku oli keksinyt itseä liikuttavan aiheen, josta puivat muutenkin suuresti arvostamani brittinerot Stephen Fry ja Hugh Laurie, eri keskustelu- ja paneeliohjelmista leikatuissa palasissa. Hauskaa juttua melko tauotta, ja ennestään asian tolan tietämisestä huolimatta yllätyin kuinka kasuaalisti Laurie laukaisee "I'm an atheist". Ateistiksi itsensä mainitseminen on aina hauska kuulla kenen tahansa suusta, eikä ollenkaan haittaa kun kyseessä on muilla ansioilla vaikutuksen tehneet ihmiset. Niin kauan kuin on tarpeellista mainita olevansa ateisti, se pitäisi voida tehdä epäröimättä (tarpeellisuudella viittaan siihen, että kyseessähän on sana jota ei tavallaan kuuluisi olla olemassa, kuten muutama ajatteleva auktoriteetti on maininnut - eihän meillä ole muihinkaan satuihin liittyviä erikoissanoja eri näkökulman omaaville. Joko uskot tonttuihin ja telepatiaan tai sitten et, ei onnistu yhdellä sanalla ilmoittaa näkökulmaansa moisiin asioihin.)