Aamuinen ajelehtiminen ääniaallokossa

Jos jonkin orkesterin asenne tai sanoma on selkeästi rasistinen, sitä ei todennäköisesti huvita kuunnella. Tai jos jonkin hohkaamansa bändin tyyppi tai muun alan taiteilija olisi yhtäkkisesti valokeilassa väärällä tavalla kyseenalaisista syistä, kuten vaikkapa lapsia sisältävistä seksiaktiviteeteista, ei varmaan osaisi enää ajatella kyseiseen henkilöön liittyvää tuotantoa lähellekään yhtä nautinnollisena kuin ennen uutisia. Sitä, mitä artistin päässä todella liikkuu, ei tietenkään yleensä voi kovin vahvasti aistia, ellei sitä ilmaista tahallaan. Useimmista teoksista on kyllä aiheeseen perehtyneen helppo jotain havaita. Kuten se, että tekijä joko on tai ei ole kovin kummoinen lahjakkuus tai mielikuvituksellisin otus jonka tiedät. Yleensä on oman työnsä takana, että voi päätellä onko samaistumisen syy silkka taide vai myös ajatusmaailma. Kyseessähän ei monille ole merkityksellisen henkevistä asioista, mutta itselle on näköjään taas tullut aika vaivata päätään moisilla yli terveellisyyden.

Olen parantumattomana musaholistina sekä tutkinut tolkuttomia määriä julkaisuja että analysoinut mielessäni kaikenlaista asenteisiin ja motiiveihin liittyvää vuosien varrella, ja monesti jonkin mielenvikaisuuteen tai luonteeseen liittyvän uuden tiedon myötä olen joko alkanut vierastaa tai arvostaa jotain tekijää enemmän kuin ehkä pitäisikään. Esimerkiksi Bad Religion, joka on suurimmaksi osaksi melko tylsää ja tasapaksua ryönää, kuulostaa aina vain enemmän maittavammalta kuin valtaosa nimekkäistä jenkkiakteista - nyt kun tiedän, että vokalisti Greg Graffin on paitsi ateisti myös ansioitunut tiedehörhö, joka jopa tahtoo vaikuttaa panoksellaan jotenkin rationaalisesti maailman kummalliseen tolaan.

Tällä kertaa aloin miettimään vastaavia asioita, taas kerran, kun löysin itselleni uutta, kiehtovaa äänimaalailua oudohkosta suunnasta. Yhden miehen projekti Murcof on Meksikosta ja tajusin heti, että en oikeastaan muuta musiikkia sieltä tiedäkään. Enpä minä tiedä kyllä vastaavaa musaa muualtakaan oikeastaan, vaikka tiedostan tällaisen olleen osa omaa makua jo vuosia melko selvästi. On vaikea päätellä, mistä suunnasta tämän yhden nimen perusteella alkaisi kaivelemaan nipputolkulla vastaavia huikeuksia, koska tekijän ajatusmaailma tai kansallisuus on todella hankalasti arvioitavissa tällaisessa materiaalissa. Sen verran havaitsen, että herra Coronan on suunnilleen pakko olla jollain tapaa hieno ihminen, mutta asiaa hetken jumissa analysoituani myönsin itselleni, etten oikeastaan keksi muuta syytä kuin kiehtovanlainen luovuus. Mitä luovuus kertoo ihmisestä? Hyvin vähän toisaalta, mutta kaiketi tarpeeksi tällaisissa asioissa. Kyseessä on kuitenkin "vain" taide, jota on monissa muodoissaan aikojen alusta asti saanut aikaan hyvin laaja kirjo kusipäitäkin.

En osaa edes aavistaa onko tekstissä tällä(kään) kertaa mitään tolkkua, mutta en luultavasti olisi parempaankaan nyt pystynyt..? Kuulokkeista kajastaa suureen päähäni harvinaisen nautittava tunnelma. Kiva että kello on kohta kahdeksan, Sami taitaa näköjään taas saada nukuttua vasta kun muut alkavat olla aamutohinoissaan.

Ei puhuta uskosta, jooko..?

On jotenkin kummallista ja väärin, että uskoihin liittyvistä asioista ei saa keskustella samalla tavalla kuin muista. Normaalisti toisten mielipiteet ja järki on suotavaa kyseenalaistaa, mikäli jokin on (ainakin omasta mielestä) jotenkin vinossa. Esimerkiksi poliittiset näkökulmat ja suosikkielokuvat ovat soveliaita suohon naurettaviksi, riippuu vain ihmisten kohteliaisuudesta käykö niin. Harvoin silti kukaan vaivautuu kummemmin pahastumaan jos toinen ei ihan sisäistä ensimmäisen ajatuksia.

Yleensä juttutuokioissa kaikki ymmärtävät, että eriävillä ajatuksilla hyökätään ideoita, ei ihmisiä vastaan. Toisin on jumalista ja muista luonnonlakien vastaisuuksista keskustellessa. Ateistille tai muilla tavoin kriittisesti ajattelevalle on välillä lähes mahdotonta jutella julki mietteitään, mikäli seurassa sattuu jollain olemaan vähääkään taipumusta yliluonnollisuuksiin. Usein joku kokee itsensä satutetuksi ja seuraa paha mieli. Turha sellainen. Tulee mieleen jopa muutama häijyhköksi äitynyt, ystävyyttä tahattomasti koetellut esimerkki, mutta ei niistä sen enempää. Säästääkseni muut henkilökohtaisilta tuntuvilta anekdooteilta, taidan mainita vain yhden melko yleisen keinoistani aiheuttaa pahennusta (joskus jopa vasten tahtoani.)

Kuten moni fiksumpikin on havainnut, ja itsestäni on hauskaa tokaista ääneen mietteenä, jumalanpilkka on uhriton rikos. Sanon noin monesti, huumorisävytteisesti mutta tarkoittaen. Vaikka en sitä mitenkään lauo joka väliin muistuttamaan vittumaisuudestani, on oikeastaan melko yhdentekevää loukkaantuuko joku. Kyseessä on toteamus joka ei ainakaan ole hyökkäys tiettyä ihmistä kohtaan, joten mitä sitten vaikka loukkaantuisi? Mitä sitten vaikka se olisin minä joka loukkaantuisi? Ei sen pitäisi olla syy estää muita ihmisiä ilmaisemasta itseään.

Eipä mulla muuta tänä yönä, toivottavasti teksti ei ole toivottoman sekavaa ja aivotonta..

Jollain tapaa aihe tuli mieleen eilen katsomastani Richard Dawkinsin luentotallenteesta, mutta alla lojuva lyhyt pätkä taitaa sopia sekaan. Toimivassa debatissa taistellaan ajatuksin, ei nyrkein. Tuskin kumpikaan osallistujista (Sam Harris + David Wolpe) haluaa pahaa toiselle, vaikka miten koittavat saada pointtinsa muiden jakeluun ja toisensa yleisön edessä lähes naurunalaiseksi. He eivät pääse yhteisymmärrykseen todennäköisesti ikinä, eräisiin asioihin viitaten, mutta en ihmettelisi vaikka olisivat lähteneet hyväntuulisina vaikkapa oluelle tuosta.